Tästä syystä:
* Runo keskittyy maalauksiin, jotka kuvaavat kärsimystä: Puhuja tarkkailee maalauksia, jotka kuvaavat erilaisia vaikeus kohtauksia, kuten Icarus putoaa taivaalta, ja Kristuksen ristiinnaulitsemista.
* Maalaukset osoittavat dramaattisen vastauksen puute: Maalaukset kuvaavat tapahtumia rauhallisesti ilman ympäröivien hahmojen liioiteltuja reaktioita. Maailma jatkuu normaalisti.
* Puhujan näkökulma siirtyy laajempaan näkymään: Puhuja keskittyy alun perin maalauksissa kärsiviin yksilöihin, mutta laajentaa sitten näkökulmaansa sisällyttämään ne "vanhat mestarit", jotka loivat ne. Tämä laajempi näkökulma viittaa siihen, että kärsimys on jatkuvaa, osa ihmisen kokemusta ja että maailmankaikkeus itsessään on sitä välinpitämätön.
* Runo korostaa ihmisen kärsimyksen ja maailman välinpitämättömyyden kontrastia: Kuvattujen kärsimysten ja sen ympärillä olevan hiljaisen, häiriöttömän maailman välillä on keskeinen teema. Puhuja päättelee lopulta, että "esimerkiksi Breughelin Icaruksessa:kuinka kaikki kääntyy / melko rauhallisesti katastrofista; Ploughman on saattanut / kuullut roiskeen, hylätyn itkun, / mutta hänelle se ei ollut tärkeä epäonnistuminen."
Runo pakottaa meidät kohtaamaan kärsimyksen ja maailman välinpitämättömyyden todellisuuden, jolloin meille on tunne sekä melankolian että hyväksymisen.