Tässä on tarkempi analyysi sonetista:
* Puhuja aloittaa vertaamalla emäntänsä silmiä aurinkoon. Tämä on erittäin suuri kohteliaisuus, sillä aurinkoa pidetään usein kauneuden ja täydellisyyden symbolina. Puhuja kuitenkin luonnehtii tätä vertailua nopeasti sanomalla, että hänen silmänsä eivät ole yhtä kirkkaat tai kirkkaat kuin aurinko. Tämä viittaa siihen, että puhuja ei ole sokea rakastajatarnsa puutteille, vaan että hän rakastaa häntä niistä huolimatta.
* Sitten puhuja vertaa rakastajatarnsa hengitystä hajuveteen. Tämä on jälleen positiivinen vertailu, sillä hajuvettä pidetään usein makeuden ja tuoksun symbolina. Kuitenkin puhuja perustelee tätä vertailua jälleen sanomalla, että hänen hengityksensä ei ole niin makea kuin hajuvesi. Tämä viittaa siihen, että puhuja ei yritä idealisoida rakastajattaraan, vaan että hän suhtautuu realistisesti hänen puutteisiinsa.
* Puhuja vertaa emäntänsä huulia koralliin ja rintoja lumeen. Jälleen kerran, nämä ovat myönteisiä vertailuja, sillä koralli nähdään usein kauneuden symbolina ja lumi nähdään usein puhtauden symbolina. Kuitenkin puhuja perustelee näitä vertailuja jälleen sanomalla, että hänen huulensa eivät ole niin punaisia kuin koralli, eivätkä hänen rinnansa ole niin valkoiset kuin lumi. Tämä viittaa siihen, että puhuja ei yritä tehdä rakastajataristaan jotain, jota hän ei ole, vaan että hän yksinkertaisesti ilmaisee rakkauttaan häntä kohtaan, puutteita ja kaikkea.
* Puhuja päättää lopuksi, että hän haluaisi mieluummin rakastajattarensa kaikkine puutteineen kuin kenenkään muun naisen maailmassa. Tämä on voimakas ilmaus rakkaudesta, koska se osoittaa, että puhuja on halukas hyväksymään rakastajatar sellaisena kuin hän on yrittämättä muuttaa häntä. Tämä viittaa siihen, että puhujan rakkaus rakastajataraan kohtaan on aitoa ja ehdotonta.
Kaiken kaikkiaan Sonnet 130 on kaunis ja liikuttava kunnianosoitus rakkauden voimalle. Se osoittaa, että rakkaus voi voittaa selvimmätkin puutteet ja että on mahdollista löytää kauneutta epätäydellisyydestä.