Vanha merimies, kapteeni Silas, istui kumartuneena keinutuolissaan, katseensa kiinnittäen ulkona riehuvaan myrskyyn. Hän tarttui haalistuneeseen karttaan, jonka reunat olivat kuluneet ja sen pergamentti hauras. Se oli ainoa asia, joka oli jäljellä hänen veljestään, tunnetusta tutkimusmatkailijasta, joka katosi vuosikymmeniä sitten etsiessään legendaarista aarretta.
Myrsky heijasteli Silaksen omaa sisäistä kuohuntaa. Hänen elämänsä oli ollut myrskyisä matka hänen veljensä katoamisen jälkeen, täynnä katumusta ja kalvavaa pelkoa kaiken menettämisestä. Hän piti käsissään karttaa, ainoaa konkreettista todistetta veljensä perinnöstä, hänen unelmistaan ja viimeistä, epätoivoista pyyntöään:"Etsi se, Silas. Perheellemme."
Kartta kuvasi autiota saarta, jota peittää ikuinen sumu. Sen rosoinen rantaviiva oli merkitty yhdellä, pahaenteisellä symbolilla:kallo, jossa oli luut ristissä. Legendat kuiskasivat petollisista vesistä ja hirviömäisistä olennoista, jotka vartioivat saaren salaisuuksia. Silas kuitenkin tunsi vetoa, kuiskauksen tuulessa, joka kehotti häntä ottamaan takaisin sen, mitä hänen veljensä oli menettänyt.
Jättäen taakseen satamakaupunkinsa tutut mukavuudet, Silas lähti purjehtimaan pienellä, haalistuneella laivalla, ainoina seuralaisinaan kokenut perämies, uskollinen koira ja haamu muistosta, josta hän ei voinut päästä eroon.
Matka oli täynnä vaaroja. Myrsky iski laivaa koetellen sen rajoja, ja miehistö taisteli aaltoja ja saarta peittävää säälimätöntä sumua vastaan. Silasin päättäväisyys pysyi kuitenkin horjumattomana.
Lopulta he laskeutuivat kirotulle saarelle, autiolle joutomaalle, jossa ainoa ääni oli lokkien surullinen huuto. Kartta, hänen kompassinsa, johdatti heidät sotkeutuneiden metsien halki, petollisten rotkojen yli ja muinaisen sivilisaation raunioiden ohi. He kohtasivat jättimäisiä, mutatoituneita olentoja, jotka olivat syntyneet saaren myrkyllisestä ilmakehästä, jäänteitä unohdetusta maailmasta.
Mutta he ponnistelivat eteenpäin lunastuksen kuiskatun lupauksen ja hänen veljensä hengen haamujen ohjaamana. Lopulta he saavuttivat piilotetun luolan, joka oli pimeyden peitossa. Kartta johti heidät piilotettuun kammioon, jonka seiniä koristavat muinaiset seinämaalaukset, jotka kuvaavat saaren historiaa ja sen aarteiden kauheaa hintaa.
Kammion keskeltä he löysivät arkun, jonka pintaan oli kaiverrettu sama kallo ja ristissä olevat luut. Pelosta ja toivosta vapiseva Silas avasi sen paljastamatta kultaa tai jalokiviä, vaan kokoelman muinaisia esineitä – seremoniallisen tikarin, salakirjoitetuilla symboleilla täytetyn kirjakäärön ja yhden kuluneen päiväkirjan.
Päiväkirja oli hänen veljensä, ja siinä kerrottiin hänen tutkimuksestaan, kamppailuistaan ja hänen viimeisestä paljastuksestaan. Hän oli havainnut, että todellinen aarre ei ollut kultaa tai jalokiviä, vaan kadonnutta kieltä, avain maailmankaikkeuden salaisuuksien ymmärtämiseen. Hänen tutkimuksensa oli epätäydellinen, viimeinen pala puuttui, mutta hän jätti viestin, arvoituksen:
"Kuiskaus pitää avaimen. Tuuli muistaa."
Silas, hänen sydämensä raskas veljensä uhrauksen painosta, tajusi, että aarre ei ollut aineellista rikkautta, vaan tiedon perintö, mahdollisuus ymmärtää itse maailmankaikkeus. Hän tiesi silloin, että hänen veljensä henki ei ollut eksyksissä vaan elossa kuiskaavassa tuulessa, joka ohjasi häntä jatkamaan matkaa, löytämään kadonneen palan, avaamaan saaren sydämeen kätketyt salaisuudet.
Hän purjehti jälleen kerran, tuulen kuljettaessa veljensä sanomaa, hänen henkeään ja lupausta tulevaisuudesta, jossa tuulen kuiskauksista tulee hänen oppaansa, kompassinsa ja perintönsä.