Yksi silmiinpistävä esimerkki Shakespearen uskottomuuden käytöstä uskottomuuden teeman kehittämiseen on näytelmä "Othello". Päähenkilö Othello on jalo ja arvostettu sotilas, joka on syvästi omistautunut vaimolleen Desdemonalle. Hänen sisäinen konfliktinsa kuitenkin syntyy, kun Iago, ovela konna, kylvää epäilyksen siemeniä Othellon mieleen ja juurruttaa mustasukkaisuutta ja epäluuloja. Othellon epävarmuus ja usko Desdemonan uskottomuuteen saavat hänet tekemään traagisen teon, joka lopulta tuhoaa heidän rakkautensa ja oman maineensa.
Tässä konfliktissa Shakespeare korostaa mustasukkaisuuden tuhoavaa voimaa ja parisuhteen luottamuksen murenemista. Othellon matka epäluulosta varmuuteen heijastaa ulkoisten voimien vaaroja, jotka käyttävät hyväkseen heikkouksia ja luovat epäilyksiä, mikä johtaa tuhoisiin seurauksiin.
Toinen merkittävä esimerkki Shakespearesta, joka käyttää uskottomuutta temaattiseen kehittämiseen, on nähtävissä "The Winter's Tale". Täällä kuningas Leontes antautuu mustasukkaisuuteen, kun hän epäilee vaimoaan Hermionen uskottomuudesta läheisen ystävänsä Polixenesin kanssa. Leontesin perusteeton epäily johtaa hänen perheensä vieraantumiseen, Hermionen karkotukseen ja heidän nuoren tyttärensä menettämiseen.
Shakespeare käyttää tätä konfliktia tutkiakseen hätiköidyn arvostelun seurauksia ja mustasukkaisuuden syövyttävää luonnetta. Näytelmän pelastava loppu, jossa Hermione yhdistyy perheensä kanssa, korostaa anteeksiannon ja sovinnon voimaa ja korostaa mahdollisuuksia uudistumiseen jopa petoksen jälkeen.
"Hamletissa" Shakespeare sukeltaa uskottomuuden laajempaan sosiaaliseen kontekstiin kuvaamalla hovin korruptiota ja moraalista rappeutumista Tanskan kuningaskunnassa. Kuningatar Gertruden avioliittoa miehensä veljen Claudiuksen kanssa pidetään petoksena, mikä lisää Hamletin eksistentiaalista kriisiä ja kostonhalua.
Tämä kuninkaallisen perheen uskottomuus symboloi suurempaa yhteiskunnallista pahoinvointia ja lisää monimutkaisuutta näytelmän tutkimiseen sellaisista aiheista kuin kunnia, petos ja velvollisuus. Shakespeare paljastaa ihmisluonnon pimeän puolen ja perhe- ja yhteiskunnallisen uskottomuuden vaikutuksen yksilöön.
On tärkeää huomata, että Shakespearen uskottomuuden käyttö heijastaa myös hänen aikansa kulttuurisia normeja ja yhteiskunnallisia odotuksia. Hänen vivahteikas kuvaus hahmoista, heidän sisäisistä konflikteistaan ja rikkoutuneiden uskollisuuksien seurauksista paljastaa kuitenkin ajattoman ymmärryksen ihmisluonnosta ja uskottomuuden monitahoisista puolista. Käyttämällä uskottomuutta keskeisenä konfliktina Shakespeare selvittää ihmissuhteiden, pettämisen ja lunastuksen monimutkaisuutta ja kutsuu yleisön pohtimaan yleismaailmallisia teemoja, jotka resonoivat edelleen Elisabetin aikakauden jälkeen.