Runo alkaa puhujan kanssa matkalla tiheän metsän halki, jossa ilmapiiriä kuvataan aavemaiseksi ja toisaalta. Hän kuvailee jalanjälkien kohtaamista ja hämmentävien äänien kuulemista vihjaten loup-garoun läsnäoloon. Jännitys kasvaa, kun hän jatkaa matkaa syvemmälle metsään uteliaisuuden ja pakon tunteen ohjaamana.
Runon edetessä puhuja käy läpi asteittaisen metamorfoosin. Hän kertoo kuulleensa loup-garoun ulvomista ja tuntevansa outoa tunnetta suonissaan. Muutos on valmis, kun hän huomaa muuttuneensa itse loup-garouksi, jolla on turkki, hampaat ja kynnet.
Tässä muuttuneessa tilassa puhuja kokee lisääntyneen tietoisuuden ja yhteyden luontoon. Hän navigoi metsässä vaivattomasti syleileen uutta lupiiniluontoaan. Walcott käyttää eloisia kuvia välittääkseen puhujan kohonneita aisteja, mukaan lukien akuutti kuulo ja kyky havaita metsä tavalla, joka näyttää melkein yliluonnolliselta.
Runon aikana Walcott leikkii kielellä käyttämällä toistoa ja loitsuisia rytmejä, jotka luovat lumoamisen ja rituaalin tunteen. Runo liikkuu kiireellisesti ja energisesti, kun puhuja nauttii muuttuneesta tilastaan ja sen tuomasta vapaudesta.
Lopulta "The Loup-Garou" tutkii kaksinaisuuden käsitettä ja rajoja ihmisen ja eläimen, sivistyneen ja luonnon välillä. Se kaivaa ideoita primitivismistä ja ihmisluonnon kesymättömistä puolista, mikä viittaa siihen, että luup-garou edustaa ehkä alkukantaista, vaistomaista puolta, joka on olemassa meissä kaikissa ja odottaa vapautumista.