Näiden nimien käyttö juontaa juurensa klassisen kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden perinteestä, jossa niitä käytettiin usein bukolisessa runoudessa, kuten Theocrituksen ja Vergiliusin teoksissa. Ajan myötä ne vakiintuivat eurooppalaiseen runoperinteeseen, erityisesti renessanssin ja myöhempien kirjallisuuden kausien aikana, jolloin kiinnostus klassista kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta kohtaan heräsi uudelleen.
Pastoraalisessa kirjallisuudessa Strephonia kuvataan usein nuorena, idealisoituneena paimenena, joka on syvästi rakastunut Celiaan. Celia puolestaan edustaa hänen kiintymyksensä kohdetta, jota usein kuvataan kauniina ja saavuttamattomana paimenna. Heidän vuorovaikutuksensa pyörivät tyypillisesti rakkauden, kaipauksen, seurustelun ja romanttisten suhteiden monimutkaisuuden teemojen ympärillä.
Nämä pseudonyymit tarjoavat runoilijoille tavan rakentaa kuvitteellinen pastoraalinen maailma, joka on täynnä perushahmoja ja tuttuja aiheita. Niiden avulla runoilijat voivat tutkia yleismaailmallisia inhimillisiä tunteita ja kokemuksia, jotka liittyvät rakkauteen, haluun ja kaipaukseen, samalla kun ne lisäävät tavanomaisuutta ja taiteellista etäisyyttä.
Käyttämällä nimiä Strephon ja Celia runoilijat pääsevät osaksi pitkään vakiintunutta kirjallista perinnettä, joka resonoi pastoraalisiin käytäntöihin perehtyneiden lukijoiden keskuudessa. Ne luovat puitteet, joissa he voivat ilmaista ja tutkia tunteita, kokemuksia ja runollisia teemoja tyyliteltysti ja korostetusti herättäen ajattomuuden tunteen ja kirjallisia viittauksia.