Runossa Merenkulkija kuinka joku voi pitää jostakin yhtä paljon kuin merenkulkija ei pidä merestä ja silti vetää sitä?

Runon merenkulkija on monimutkainen hahmo, joka kokee erilaisia ​​tunteita merestä. Vaikka hän selvästi ei pidä merestä, hän on myös vetänyt sen puoleen tavalla, jota hän ei voi selittää. Tämä kaksinaisuus näkyy läpi runon, ja se on yksi niistä asioista, jotka tekevät merenkulkijasta niin koskettavan ja houkuttelevan hahmon.

Toisaalta merenkulkija ilmaisee syvää inhoa ​​merta kohtaan. Hän kuvailee sitä "kylmäksi ja julmaksi" paikaksi, joka on täynnä vaaroja ja vaikeuksia. Hän puhuu fyysisestä ja emotionaalisesta verosta, jonka elämä merellä on vaatinut häneltä, ja hän ilmaisee kaipuunsa maahan.

Toisaalta merenkulkija vetää myös mereen tavalla, jota hän ei voi sivuuttaa. Hän kuvailee merta kauneuden ja mysteerin paikaksi ja puhuu vapauden tunteesta, jonka hän tuntee ollessaan avovedessä. Hän ilmaisee myös velvollisuudentuntoa merta kohtaan, ja hän tuntee pakkoa palata merelle, vaikka tietää sen olevan vaikeaa.

Tämä kaksinaisuus heijastuu kielessä, jolla merenkulkija kuvaa merta. Hän käyttää sanoja kuten "kylmä", "julma" ja "karma" kuvaamaan meren fyysisiä ominaisuuksia, mutta hän käyttää myös sanoja kuten "kaunis", "salaperäinen" ja "vapaa" kuvaamaan meren emotionaalista vaikutusta häneen. Tämä kieli heijastaa merenkulkijan monimutkaisia ​​ja ristiriitaisia ​​tunteita merestä.

Viime kädessä merenkulkijan inho merta kohtaan on suurempi kuin hänen rakkautensa sitä kohtaan. Hän ei voi muuta kuin vetää mereen, vaikka hän tietääkin, että se tuo hänelle kipua ja vaikeuksia. Tämä johtuu siitä, että meri on merenkulkijalle enemmän kuin vain fyysinen paikka. Se symboloi hänen omaa matkaansa elämän läpi, ja se on sekä ilon että tuskan lähde.