Runo vertaa kuuta Kiinan kultaiseen leukaan. Runoilija kertoo kuinka hän ihaili kuuta eräänä kauniina iltana, ja hän sanoo, että kuu näytti aivan Kiinan kultaiselta leualta, paitsi että se oli paljon ihanampi. Sitten runoilija kuvailee kuun kauneutta ja sanoo, että se oli täydellinen esimerkki Jumalan käsityöstä.
Runo päättyy siihen, että runoilija pohtii kuun kauneutta ja kuinka se muistuttaa häntä Jumalan luomakunnan kauneudesta. Hän sanoo, että kuu on toivon symboli kauneudelle, joka voi tulla esiin pimeydestä, ja hän sanoo, että aivan kuten kuu, voimme löytää toivoa elämämme pimeydestä.