Runossaan "Song of Rain" Amy Lowell vangitsee sateen mieleenpainuvan ja dynaamisen luonteen kirkkaiden kuvien ja aistikuvausten avulla. Runo on oodi sateen muuntavalle voimalle, sen kyvylle tuoda sekä uudistumista että tuhoa.
Lowellin kielenkäyttö on rikasta ja mieleenpainuvaa, ja se käyttää kirkkaiden värien ja äänien palettia luodakseen lukijalle moniaistisen kokemuksen. Hän personoi sateen ja kuvailee sitä "hopeaverhoksi", joka "heiluu ja tanssii" ja "nauraa ja itkee". Runo on täynnä liikettä ja energiaa, sillä sade on kuvattu sekä lempeänä että rajuna voimana, joka voi sekä vaalia että tuhota.
Yksi runon vahvuuksista on Lowellin kyky vangita sateen eri äänet lehtien sadepisaroiden "taputuksesta" sateen "mölytykseen". Hän käyttää onomatopoeiaa erinomaisesti luoden rytmisen ja musiikillisen laadun, joka jäljittelee sateen ääntä.
Runo tutkii myös sateen emotionaalista vaikutusta ja kuvailee, kuinka se voi tuoda sekä iloa että surua, kuinka se voi "puhdistaa sielun" ja "pestä pois maailman pölyn". Lowellin mielikuvat välittävät erityisen tehokkaasti sen uudistumisen ja uudestisyntymisen tunteen, jonka sade voi tuoda, kuten hän kirjoittaa:"Sade sataa ja maailma pestään puhtaaksi, / ja puut ja kukat syntyvät uudelleen."
Runo ei kuitenkaan ole vailla kritiikkiä. Jotkut ovat väittäneet, että Lowellin kieli on liian kirpeää ja että hänen kuviaan käytetään liikaa, mikä johtaa runoon, josta puuttuu hienovaraisuus ja vivahteet. Toiset ovat pitäneet sateen persoonallisuutta liian sentimentaalisena ja omaperäisenä.
Näistä kritiikistä huolimatta "Song of Rain" on edelleen kuuluisa teos Lowellin runoudessa. Sen mieleenpainuva kieli, elävät kuvat ja sateen tunnevoiman tutkiminen tekevät siitä ikimuistoisen ja liikuttavan kunnianosoituksen luonnon kauneudelle ja muuttavalle voimalle.