Termiä "maabasso" käytetään yleisesti barokkimusiikissa, jossa se nautti suuresta suosiosta. Eräs merkittävä esimerkki on "Chaconne Johann Sebastian Bachin Partita No. 2 viululle" (BWV 1004), jossa on erottuva ja mukaansatempaava bassokuvio, joka toistuu koko kappaleen ajan. Muita tunnettuja esimerkkejä ovat Henry Purcellin "Dido ja Aeneas", Jean-Baptiste Lullyn "Passacaille du Roi" ja Pachelbelin kuuluisan "Canon in D" basso ostinato.
Maabassotekniikka ei rajoittunut barokin aikakauteen, vaan sitä on käytetty tehokkaasti eri musiikkityyleissä, kuten bluesissa, jazzissa, rockissa ja popmusiikissa. Esimerkiksi bluesissa toistuva bassolinja, jota kutsutaan "kahdentoista tahdin blues" -prosessiksi, muodostaa harmonisen perustan monille perinteisille blueskappaleille. Jazzissa pohjabasso-idea esiintyy joissakin improvisaatioissa ja sävellyksissä.
Maabasson käyttö tarjoaa useita etuja musiikissa. Ensinnäkin se voi luoda vakauden ja yhtenäisyyden tunteen, etenkin pidemmissä kappaleissa. Bassokuvion toisto tulee kuulijalle tutuksi, mikä lisää ennustettavuuden ja tutun tunteen. Toiseksi pohjabasso luo alustan improvisaatiolle ja melodiselle tutkimiselle sävellyksen muissa osissa. Muusikot voivat hyödyntää toistuvaa bassolinjaa ja olla vuorovaikutuksessa sen kanssa, mikä johtaa mielenkiintoisiin musiikillisiin dialogeihin.
Maabassot voivat olla yksinkertaisia tai monimutkaisia, ja niiden vaihtelut ajan myötä voivat lisätä musiikkiteokselle syvyyttä ja monimutkaisuutta. Ne voivat muodostaa vahvan melodisen ja rytmisen perustan, joka yhdistää sävellyksen eri osia ja tarjoaa säveltäjille hyödyllisen työkalun ilmeikkään ja mukaansatempaavan musiikin kehittämiseen.