1. Konsonanssin puuttuminen: Disharmonisessa musiikissa usein vältetään tai minimoidaan perinteisten konsonanttivälien, kuten täydellisten intervallien (unisoni, oktaavi), täydellisten kvinttien ja duuri/minoriterssien, käyttöä. Sen sijaan se korostaa dissonanttisia intervalleja, kuten pieniä sekunteja, suurseitsenttejä ja triääniä, mikä luo jännityksen ja dissonanssin tunteen musiikkiin.
2. Epätavanomaiset sointurakenteet: Disharmonisessa musiikissa käytetään usein epätavallisia tai ratkaisemattomia sointuja, jotka poikkeavat tyypillisestä toiminnallisesta harmoniasta. Tämä saattaa sisältää laajennettujen sointujen, lisättyjen äänien, muunnettujen sointujen tai monisointujen käyttöä, mikä luo epävakauden ja epäselvyyden tunteen.
3. Klusterisoinnut: Klusterisoinnut, joihin liittyy useiden nuottien pinoaminen ottamatta huomioon perinteisiä äänenjohtamissääntöjä, ovat yleinen piirre epäharmonisessa musiikissa. Nämä klusterit luovat tiheitä, dissonanttisia tekstuureja, jotka poikkeavat tavanomaisista harmonisista rakenteista.
4. Atonaaliset melodiat: Disharmonisessa musiikissa on usein atonaalisia melodisia linjoja, joista puuttuu selkeä sävelkeskus tai sävelkorkeuksien hierarkkinen järjestys. Nämä melodiat käyttävät usein sävelmusiikissa epätavallisia intervalleja, kuten lisättyjä sekunteja tai pienennettyjä tertsejä, mikä johtaa dissonanttiseen ja arvaamattomaan melodiseen muotoon.
5. Mikroäänien tutkiminen: Jotkut epäharmoniset musiikit uskaltavat mikrosävyjen valtakuntaan, jotka ovat kromaattisen asteikon perinteisen kahdentoista puolisävelen välissä olevia sävelkorkeuksia. Mikroäänien käyttö laajentaa entisestään käytettävissä olevien dissonanttisten intervallien valikoimaa luoden ainutlaatuisen ja erottuvan äänen.
6. Avantgarde-tekniikat: Disharmonisessa musiikissa on usein mukana erilaisia avantgarde-tekniikoita, kuten aleatorisia elementtejä, epätavallista instrumentointia, laajennettuja instrumentaalitekniikoita tai elektronisten manipulaatioiden käyttöä. Nämä tekniikat edistävät musiikin dissonanttisuutta ja kokeellista luonnetta.
Disharmoninen musiikki haastaa tavanomaiset käsitykset harmoniasta, tonaalisuudesta ja melodisesta rakenteesta, ja se sisältää dissonanssin ja kokeilun luodakseen uusia äänikokemuksia. Disharmonisia tekniikoita käyttäviä säveltäjiä ovat Igor Stravinsky, Arnold Schoenberg, John Cage, György Ligeti ja monet nykysäveltäjät, jotka tutkivat musiikillisen ilmaisun uusia rajoja.