Useita itsenäisiä melodioita:
Polyfonia sisälsi useiden melodisten linjojen samanaikaisen yhdistelmän, joista jokaisella oli oma erillinen ääriviivansa ja rytminsä. Nämä melodiat kutoutuvat yhteen ja harmonisoituvat muodostaen täyteläisen ja teksturoidun musiikillisen kuvakudoksen.
Jäljitelmä ja vastapiste:
Renessanssin säveltäjät käyttivät tekniikoita, kuten jäljitelmää, jossa yhdellä äänellä esiteltyä melodiaa jäljitellään tai toistetaan eri äänellä, mikä luo toiston ja yhtenäisyyden tunteen. Vastapiste, taito yhdistää useita melodioita, jotka kuulostavat miellyttäviltä yhdessä, oli perustavanlaatuinen osa polyfonista sävellystä.
Laulun polyfonia:
Pyhässä musiikissa polyfoniaa käytettiin ensisijaisesti kuoroteoksissa, kuten motetteissa ja messuissa. Laulun moniäänisyys mahdollisti monimutkaiset ja ilmeikkäät sovitukset, joissa eri ääniosat kantavat erilaisia melodisia linjoja, jotka perustuvat usein olemassa oleviin gregoriaanisen laulun melodioihin.
Maallinen polyfonia:
Polyfoniaa käytettiin myös laajalti maallisessa musiikissa, mukaan lukien madrigalit, chansonit ja frottole. Nämä kevyemmät ja suositummat genret sisälsivät monimutkaisia polyfonisia tekstuureja, usein leikkisillä ja ilmeikkäillä sanamaalauksilla, jotka korostivat tekstin emotionaalista sisältöä.
Soittimet ja polyfonia:
Vaikka laulu polyfonia oli hallitseva, instrumentit alkoivat olla näkyvämpi rooli myöhemmässä renessanssissa. Instrumentaalit, kuten viulut, esittivät polyfonista musiikkia, joka tarjosi uusia sointisävyjä ja mahdollisuuksia instrumentaalisiin tekstuuriin.
Massaliikkeet ja polyfonia:
Polyfoniset tekniikat ulottuivat suuren mittakaavan joukkoliikkeisiin pyhässä musiikissa. Messun Kyrie-, Gloria-, Credo-, Sanctus- ja Agnus Dei -osuudet asetettiin usein polyfonisesti, mikä tarjosi tekstuurikontrastia suuremmissa musiikkirakenteissa.
Polyfonian vaikutus:
Polyfonisen sävellyksen kehitys ja hallinta renessanssin aikana loi perustan länsimaiselle klassiselle musiikille. Polyfonia pysyi olennaisena elementtinä seuraavina aikoina, ja se jatkoi sävellystaidetta barokin, klassisen ja romantiikan ajan.
Yhteenvetona voidaan todeta, että renessanssimusiikin polyfonialle oli ominaista useiden melodisten linjojen kutominen yhteen jäljittelemällä, kontrapunktilla ja laulu- tai instrumentaalisilla voimilla luodakseen tiiviitä, teksturoituja ja ilmeikkäitä sävellyksiä, jotka kiehtovat kuulijoita tähän päivään asti.