Sähkökitaran juuret juontavat juurensa 1930-luvulle, jolloin muusikot ja keksijät alkoivat kokeilla tapoja vahvistaa akustisten kitaroiden ääntä. Vaikka akustisia kitaroita vaalittiin niiden luonnollisesta sävelestä ja resonanssista, niiden oli usein vaikea saada kuulla, etenkin suurissa esiintymispaikoissa.
Varhaiset ponnistelut:sähkömagneettiset poimittimet
Yksi suuri läpimurto tuli sähkömagneettisten mikrofonien kehityksestä. Poimija koostuu magneetista, joka on kääritty lankakelaan. Kun metallinauha värähtelee mikrofonin lähellä, se luo vaihtelevan magneettikentän, joka indusoi vastaavan sähkövirran kelaan. Tämä heikko sähköinen signaali voidaan sitten vahvistaa ja lähettää kaiuttimeen.
George Beauchamp ja paistinpannukitara
Vuonna 1931 kitaristi nimeltä George Beauchamp loi yhdessä kumppaninsa Adolph Rickenbackerin kanssa yhden ensimmäisistä kaupallisesti saatavilla olevista sähkökitaroista, joka tunnetaan yleisesti nimellä "Frying Pan" -kitara. Paistinpannussa oli yksi sähkömagneettinen mikrofoni, joka oli asennettu metalliresonaattorikartioon, mikä paransi äänen projisointia.
Gibsonin panos:ES-150
Samana vuonna Gibson Guitar Corporation esitteli ES-150:n, maailman ensimmäisen kaupallisesti menestyneen sähkökitaran. Orville Gibsonin ja Lloyd Loarin suunnittelemassa ES-150:ssä oli selkeä onttorunkoinen rakenne ja kaksi sähkömagneettista mikrofonia. Sen suosio auttoi vahvistamaan sähkökitaran elinkelpoiseksi instrumentiksi jazz- ja bluesmuusikoille.
Leo Fenderin innovaatiot
Yksi vaikutusvaltaisimmista henkilöistä sähkökitaran kehityksessä oli Leo Fender, joka perusti Fender Electric Instrument Companyn vuonna 1946. Fender esitteli useita uraauurtavia innovaatioita, kuten kiinteärunkoisen sähkökitaran. Hänen ikonisimpia mallejaan ovat Fender Telecaster (1950) ja Fender Stratocaster (1954).
Kiinteä runkorakenne eliminoi onttorunkoisiin kitaroihin liittyvät palauteongelmat, mikä mahdollisti lisää äänenvoimakkuutta ja kestävyyttä. Fenderin kitaroissa oli myös innovatiivisia mikrofonikonfiguraatioita ja elektroniikkaa, jotka muovasivat ääntä ja määrittelivät nykyaikaisten sähkökitaroiden estetiikkaa.
Rock and Rollin nousu
Sähkökitara tuli todella omaksi 1950- ja 1960-luvuilla, ja siitä tuli määräävä instrumentti nousevassa rock and roll -genressä. Kitaristit, kuten Chuck Berry, Bo Diddley ja Scotty Moore (Elvis Presleyn kitaristi) suosittelivat sähkökitaran käyttöä rock-musiikissa vangiten uuden sukupolven muusikoita ja faneja.
Vuosikymmenten aikana sähkökitaraa on paranneltu lukuisia parannuksia mikrofonien suunnittelussa, elektroniikassa, materiaaleissa ja rakennustekniikoissa. Nykyään se on edelleen monipuolinen instrumentti, jota käytetään monenlaisissa genreissä rockista, bluesista ja jazzista popiin, kantriin ja heavy metaliin.