Nykyaikaisen nuotinkirjoituksen kehittymisen ansioksi kuuluu joukko benediktiinimunkkeja 1000-luvulla, erityisesti Guido d'Arezzo (n. 991–1033) ja hänen kollegansa Pomposan benediktiiniluostarissa Italiassa. Guido d'Arezzoa pidetään usein "länsimaisen musiikin isänä" hänen merkittävän panoksensa ansiosta. Tässä on tarkempi selitys Guido d'Arezzon roolista nuottien keksimisessä:
1. Solfège-järjestelmä:
Guido d'Arezzo kehitti solfege-järjestelmän, joka käyttää tavuja esittämään musiikin sävelkorkeuksia. Tavut "Do", "Re", "Mi", "Fa", "Sol", "La" ja "Ti" (myöhemmin muutettu muotoon "Do") on liitetty musiikillisen asteikon seitsemään nuottiin. Nämä tavut ovat peräisin latinankielisen hymnin "Ut queant laxis" ensimmäisistä tavuksista, joita Guido käytti musiikin opettamiseen.
2. Rivit ja välilyönnit:
Guido esitteli konseptin käyttää viivoja ja välilyöntejä sauvassa esittämään musiikillista sävelkorkeutta. Jokainen rivi ja välilyönti vastaavat tiettyä nuottia. Kansi koostui alun perin neljästä rivistä, ja välilyönnit edustavat nuottien väliä. Ajan myötä henkilökuntaa laajennettiin viiteen linjaan, mikä tarjosi laajemman valikoiman paikkoja.
3. Nuotit ja avaimen allekirjoitukset:
Guido kehitti myös nuottiavaimet, jotka ovat sauvan alkuun sijoitetut symbolit osoittamaan nuottien äänenkorkeutta. Hän käytti kirjaimia "F" ja "C" edustamaan muistiinpanoja "fa" ja "do" tietyillä henkilökunnan riveillä. Lisäksi Guido esitteli käsitteen key signatures, jotka määrittelevät terävyyttä tai litteitä, joita tulisi soveltaa tiettyihin säveliin koko musiikkikappaleen ajan.
Vaikka Guido d'Arezzon panokset olivat perustavanlaatuisia, on tärkeää huomata, että nykyaikaisen nuotinkirjoituksen kehittäminen oli yhteistä työtä useiden vuosisatojen ajan. Myös muut merkittävät henkilöt, kuten Kölnin Franco ja Johannes de Garlandia, osallistuivat merkittävästi nuotinkirjoituksen jalostukseen keskiajalla ja sen jälkeen.