Viulun soittoäänet ovat yleisimpiä G- ja D-kielillä, mutta niitä voi esiintyä myös A- ja E-kielillä. Soittoäänen korkeus määräytyy värähtelevän kielen pituuden mukaan, ja lyhyemmät kielet tuottavat korkeamman äänenvoimakkuuden.
Viulun soittoäänet ovat tärkeä osa viulun ääntä, ja viulistit käyttävät niitä luomaan erilaisia musiikkitehosteita. Soittoääniä voidaan käyttää esimerkiksi luomaan jännityksen tunnetta tai lisäämään musiikkikappaleeseen kauneuden ja rikkauden tunnetta.
Tässä on tarkempi kuvaus viulun soittoäänistä:
Kun viulun kieleä soitetaan, sen värähtelyt saavat muut viulun kielet värähtelemään myötätuntoisesti. Tämä sympaattinen värähtely johtuu siitä, että viulun kielet on viritetty samalle taajuudelle. Kun yhtä kieltä naputetaan, sen värähtelyt saavat viulun ympärillä olevat ilmamolekyylit värähtelemään samalla taajuudella. Nämä värähtelyt saavat sitten viulun muut kielet värähtelemään, vaikka niitä ei olisi kynitty.
Sympaattisen värähtelyn määrä riippuu useista tekijöistä, mukaan lukien kielten jännitys, kielten paino ja kielten välinen etäisyys. Mitä suurempi kielten jännitys on, sitä vähemmän sympaattista tärinää esiintyy. Mitä raskaampia kielet ovat, sitä sympaattisempaa tärinää esiintyy. Ja mitä lähempänä toisiaan kielet ovat, sitä sympaattisempaa tärinää esiintyy.
Viulun soittoäänet voivat olla kaunis ja ilmeikäs musiikillinen tehoste, mutta ne voivat myös olla haitaksi. Jos viulisti ei ole varovainen, soittoäänet voivat vaikeuttaa viritystä. Tästä syystä viulistit käyttävät usein "mykistys"-nimistä tekniikkaa vähentääkseen sympaattisen värähtelyn määrää. Mykistys tehdään asettamalla sormi tai pala vaahtoa kieleille, joita ei soiteta. Tämä estää kielten värähtelyn sympatiassa ja antaa viulistille mahdollisuuden soittaa selkeämmin ja vireämmin.
Viulun soittoäänet ovat kiehtova kuuloharha, jota voidaan käyttää luomaan erilaisia musiikkitehosteita. Pienellä harjoittelulla viulistit voivat oppia hallitsemaan ja käyttämään soittoääniä hyödykseen.