Puhekuoron alkuperä voidaan jäljittää muinaiseen Kreikkaan, jossa kuoropuhuminen oli näkyvä piirre uskonnollisissa seremonioissa, teatteriesityksissä ja julkisissa kokoontumisissa. 500-luvulla eKr. kreikkalainen runoilija ja näytelmäkirjailija Aischylos esitteli näytelmiensä puhekuoromuodon, joka tunnetaan nimellä "koorus", joka kommentoi toimintaa ja tarjosi tunteiden syvyyttä.
Keskiajalla puhekuoroa käytettiin uskonnollisissa seremonioissa ja liturgisissa näytelmissä Euroopassa. Renessanssin aikana se elvytettiin taiteellisena ilmaisun muotona, erityisesti Italiassa, missä se tunnettiin "madrigaaleina". Nämä moniääniset kuoroteokset yhdistivät musiikkia ja runoutta usein dramaattisilla eleillä ja liikkeellä.
1800-luvulla puhekuoro herätti uudelleen kiinnostuksen Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Modernin puhekuoron kehittämisen merkittäviä henkilöitä ovat ranskalainen runoilija ja näytelmäkirjailija Paul Claudel, venäläinen runoilija ja näyttelijä Vsevolod Meyerhold sekä amerikkalainen runoilija ja kouluttaja Edith Sitwell.
Claudelin "Partage de Midi" (1906) oli yksi ensimmäisistä näytelmistä, joka sisälsi laajasti puhekuoron, mikä osoitti sen potentiaalia dramaattiseen ja runolliseen ilmaisuun. Meyerhold kehitti biomekaniikan, näyttelijöiden fyysisen harjoittelun järjestelmän, joka painotti äänen ja liikkeen käyttöä teatteriesityksissä.
Sitwell yhdessä veljiensä Osbertin ja Sacheverellin kanssa popularisoi puhekuoroa Englannissa runolukujen ja -esitysten kautta. He yhdistivät rytmisen puheen, äänitehosteet ja innovatiiviset lavastustekniikat luodakseen moniaistisia kokemuksia yleisölleen.
1900-luvulla puhekuorosta tuli elintärkeä taiteellisen ilmaisun muoto monissa maissa ympäri maailmaa, mukaan lukien Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Etelä-Afrikassa ja Japanissa. Sitä käytettiin poliittisen aktivismin, yhteiskunnallisen muutoksen ja taiteellisen kokeilun välineenä erityisesti kansalaisoikeusliikkeen ja 1960-luvun vastakulttuuristen liikkeiden aikana.
Nykyään puhekuoroa harjoitetaan ja esiintyy edelleen erilaisissa yhteyksissä koulutusympäristöistä ja yhteisöllisistä teatteriryhmistä ammattimaisiin esittävän taiteen yrityksiin. Se on edelleen tehokas väline runollisten ja poliittisten viestien välittämiseen, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden edistämiseen ja taiteellisen luovuuden edistämiseen.