1600-luvun alusta 1700-luvun puoliväliin ulottuneen barokin aikana viulu oli vielä suhteellisen uusi soitin, eikä sitä aina käytetty orkesterin näkyvänä osana. Sen sijaan muita soittimia, kuten cembaloa, luuttua ja viola da gambaa, esitettiin yleisemmin.
Siitä huolimatta viuluja käytettiin barokkiorkestereissa, ja niiden määrä saattoi vaihdella kokoonpanon koon ja esitettävän kappaleen musiikkityylin mukaan. Yleensä barokkiorkesterissa voi olla yhdestä neljään viulua, kun taas suuremmissa orkestereissa on enemmän viuluja.
Esimerkiksi pienessä barokkiyhtyeessä, kuten kamariorkesterissa, voi olla vain yksi tai kaksi viulua, kun taas suuremmassa orkesterissa, kuten oopperaa esittävässä, voi olla neljä tai useampia viuluja. Lisäksi jotkut barokkisäveltäjät kirjoittivat tiettyjä teoksia, joissa esiintyi näkyvä viulusoolo, kuten konserttoja ja sonaatteja, jotka luonnollisesti edellyttäisivät vähintään yhden viulua orkesterissa.
Kaiken kaikkiaan, vaikka viuluja ei ollut yhtä paljon barokkiorkesterissa kuin nykyaikaisessa sinfoniaorkesterissa, ne olivat silti tärkeä osa yhtyettä, ja niiden läsnäolo vaikutti barokkimusiikin ainutlaatuiseen ja omaleimaiseen soundiin.