* Se oli korkein näytteenottotaajuus, joka tuolloin käytettävissä olevalla tekniikalla käytännössä saavutettiin. 1980-luvun alussa, kun CD-levyjä kehitettiin, korkeimmat saavutettavat näytetaajuudet olivat noin 50 kHz. Tämä oli kuitenkin liian korkea suhteellisen hitaille tietokoneille ja tallennuslaitteille, jotka olivat tuolloin saatavilla. 44,1 kHz valittiin kompromissiksi korkean laadun ja käytännöllisyyden välillä.
* Se oli yhteensopiva olemassa olevien analogisten tallennus- ja toistolaitteiden kanssa. Suurin osa analogisista tallennus- ja toistolaitteista käytti tuolloin 44,1 kHz:n näytteenottotaajuutta. Tämä tarkoitti, että CD-levyjä voitiin toistaa olemassa olevilla laitteilla ilman muutoksia.
* Se sopi hyvin ihmiskorvaan. Ihmiskorva kuulee ääniä noin 20 kHz asti. 44,1 kHz:n näytteenottotaajuus on yli kaksinkertainen taajuuteen verrattuna, mikä tarkoittaa, että se pystyy toistamaan tarkasti koko ihmiskorvan kuuleman äänialueen.
CD-levyjen käyttöönoton jälkeen 44,1 kHz:n näytetaajuudesta on tullut digitaalisen äänen standardi. Sitä ei käytetä vain CD-levyille, vaan myös DVD-levyille, MP3-levyille ja muille digitaalisille ääniformaateille.