Runo tutkii ja juhlii sitä, kuinka viattomat lapset kokevat ympäristönsä ja kuinka heidän luonnollinen, vilpitön näkemyksensä ja havaintokykynsä mahdollistavat hyvän näkemisen. Se tarjoaa kaikkialla ristiriitaisia esimerkkejä, jotka asettavat rinnakkain, kuinka tämä näkökulma eroaa jyrkästi niiden näkökulmasta, joilla on järkiperäisempi ja pilaantuneempi näkökulma.