Episodiset tanssirakenteet mahdollistavat usein suuremman joustavuuden ja vaihtelun koreografiassa, koska ne antavat koreografille vapauden tutkia erilaisia ideoita ja teemoja yhden kappaleen sisällä. Tämä lähestymistapa voi olla erityisen tehokas vangittaessaan ihmisen kokemuksen monimutkaisuutta tai kerrottaessa tarinoita liikkeen avulla. Yksittäiset jaksot voivat olla ristiriidassa tai täydentää toisiaan luoden yleisölle dynaamisen ja mukaansatempaavan koreografisen matkan.
Lisäksi episodiset tanssirakenteet voivat majoittaa suurempia tanssijoita ja tarjota eri ryhmille tai solisteille mahdollisuuksia loistaa tietyissä osissa. Tämä voi luoda tunteen kollektiivisesta tarinankerronnasta tai esitellä yksittäisiä kykyjä yhtyeen sisällä.
Esimerkkejä episodisista tanssiteoksista ovat:
- George Balanchinen "Serenade" (1934), joka koostuu neljästä erillisestä osasta, joista jokaisella on oma musiikillinen teemansa ja koreografinen tyylinsä.
- Martha Grahamin "Appalachian Spring" (1944), joka sisältää useita jaksoja kuvaamaan pioneeriparin matkaa muuttuvan maiseman läpi.
- Alvin Aileyn "Revelations" (1960), joka esittää sarjan jaksoja, jotka tutkivat afroamerikkalaista kokemusta spirituaalien ja gospel-musiikin kautta.
Koreografit käyttävät edelleen episodisia tanssirakenteita monipuolisena ja ilmaisukykyisenä tapana luoda monipuolisia tanssiteoksia, jotka houkuttelevat yleisöä erilaisiin teemoihin ja tunteisiin.