Varhaiset bluesmuusikot olivat pääasiassa kiertäviä esiintyjiä, jotka matkustivat kaupungista toiseen esiintyen paikallisissa juke-liitoksissa, istutuksissa ja muissa paikoissa. He turvautuivat usein improvisaatioon ja saivat inspiraatiota henkilökohtaisista kokemuksistaan, vaikeuksistaan ja jokapäiväisistä havainnoistaan. Blues oli keino ilmaista tunteita, jakaa tarinoita ja olla yhteydessä yleisöön sydämellisten sanoitusten ja sielullisten melodioiden avulla.
Bluesmusiikin yleistyessä se alkoi levitä maaseutujuuriensa ulkopuolelle ja löysi tiensä kaupunkialueille. 1900-luvun alussa kaupungeista, kuten Memphis, St. Louis, Chicago ja New Orleans, tuli tärkeitä blues-musiikin solmukohtia. Nämä kaupunkikeskukset houkuttelivat bluesmuusikoita eri alueilta, mikä johti erillisten blues-tyylien, kuten Delta bluesin, Piemonten bluesin ja Chicagon bluesin, syntymiseen.
Myös instrumentointi on kehittynyt ajan myötä. Vaikka kitara pysyi perustuotteena, muut instrumentit, kuten piano, rummut ja saksofoni, yhdistettiin bluesbändeihin, mikä loi rikkaamman ja dynaamisemman äänen. Bluesmuusikot alkoivat kokeilla erilaisia musiikillisia muotoja, joissa oli elementtejä jazzista, ragtimesta ja kantrimusiikista.
Bluesilla oli syvällinen vaikutus amerikkalaiseen musiikkiin ja kulttuuriin, ja se vaikutti jazzin, rock and rollin ja rhythm and bluesin kaltaisten genrejen kehitykseen. Koko historiansa ajan bluesmusiikki on toiminut tehokkaana välineenä yhteiskunnallisille kommenteille, jotka ovat käsitelleet sellaisia kysymyksiä kuin köyhyys, rasismi, rakkaus ja menetys.
Nykyään blues-musiikki tunnustetaan merkittäväksi ja vaikutusvaltaiseksi taidemuodoksi, joka säilyttää afrikkalais-amerikkalaisen musiikkiperinnön rikkaat perinteet samalla kun se jatkaa kehittymistä ja vangitsee yleisöä maailmanlaajuisesti.