Olisi ollut aika sellaiselle sanalle.
Huomenna ja huomenna ja huomenna,
Hiipii tässä pikkuvauhdissa päivästä toiseen,
Tallennetun ajan viimeiseen tavuun,
Ja kaikissa eiliseissämme on valoisia typeryyksiä
Tie pölyiseen kuolemaan. Ulos, ulos, lyhyt kynttilä!
Elämä on vain kävelevä varjo, huono pelaaja
Se jännittää ja ärsyttää hänen hetkensä lavalla
Ja sitten sitä ei enää kuulla:se on tarina
Sanoi idiootti, täynnä ääntä ja raivoa,
Ei merkitse mitään."
Tämä soololause tunnetaan Macbethin "Huomenna"-puheena, ja sitä pidetään yhtenä näytelmän voimakkaimmista ja introspektiivisimmistä hetkistä. Sololausessa Macbeth pohtii elämän merkityksettömyyttä ja kuoleman väistämättömyyttä vertaamalla elämää lyhyeen kynttilään, joka lopulta sammuu. Hän valittaa myös sitä tosiasiaa, että Lady Macbeth on kuollut ja ettei hän voi enää koskaan kuulla hänen ääntään. Vaikka tämä yksinpuhe ei nimenomaisesti mainitse Macbethin huolenpitoa Lady Macbethin itsemurhasta, se välittää syvän surun ja katumuksen tunteen, mikä viittaa siihen, että Macbeth on syvästi vaikuttunut hänen kuolemastaan.