1. Uskonnolliset seremoniat: Draama ja esitykset syntyivät usein uskonnollisten rituaalien ja seremonioiden yhteydessä. Näillä esityksillä kunnioitettiin jumalia, kerrottiin mytologisia tarinoita ja vahvistettiin kulttuurisia uskomuksia. Esimerkiksi muinaisessa Kreikassa draama sai alkunsa uskonnollisista juhlista, joissa kunnioitettiin Dionysoksen jumalaa, kun taas useissa Aasian kulttuureissa draama oli olennainen osa uskonnollisia rituaaleja ja temppeliesityksiä.
2. Sosiaalinen ilmaisu: Draama ja esitykset tarjosivat yhteisöille keinon ilmaista yhteisiä arvojaan, tunteitaan ja ideoitaan. He käsittelivät usein yhteiskunnallisia kysymyksiä, tutkivat ihmissuhteita ja edistivät kulttuurisia normeja. Esimerkiksi keskiaikaisissa moraalinäytelmissä sosiaaliset ja eettiset ongelmat esitettiin allegorisissa muodoissa, jotka toimisivat oppitunnina yleisölle.
3. Kulttuurin säilyttäminen: Draama ja esitykset olivat välineitä kulttuuriperinnön säilyttämiseen ja välittämiseen. Esitykset sisälsivät usein tarinankerrontaa, kansanperinnettä ja legendoja, jotka välitettiin sukupolvelta toiselle, mikä varmisti kulttuuritarinoiden jatkuvuuden. Yhteiskunnissa, joissa on rikkaat suulliset perinteet, draama toimi kulttuurimuistin varastona.
4. Viihde: Yhteiskuntien kehittyessä draamasta ja esityksistä tuli yhä tärkeämpiä viihteen muotoja. Ihmiset etsivät huvia ja katarsisia teatteriesityksillä, joissa esitettiin komediahahmoja, rakkaustarinoita ja tarinoita sankaruudesta. Monissa muinaisissa sivilisaatioissa teattereita ja amfiteatteria rakennettiin tarjoamaan tiloja viihdetapahtumille.
5. Koulutus: Draama tunnustettiin sen potentiaalista tehokkaana opetusvälineenä. Koulutusdraamat, kuten muinaisten kreikkalaisten filosofien, kuten Platonin ja Aristoteleen, harjoittamat, välittivät filosofisia ajatuksia ja edistivät kriittistä ajattelua. Draaman käyttö koulutuksessa on säilynyt läpi historian, koska se lisää sitoutumista ja monimutkaisten käsitteiden ymmärtämistä.
6. Sosiaalinen kommentti: Draama tarjosi foorumin sosiaaliselle kritiikille ja kommenteille. Näytelmäkirjailijat ja esiintyjät käyttivät usein satiiria, huumoria ja allegoriaa kyseenalaistaakseen auktoriteettia, haastaakseen yhteiskunnallisia normeja ja lisätäkseen tietoisuutta poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista. Merkittäviä esimerkkejä ovat Aristophanesin satiiriset näytelmät antiikin Kreikassa ja 1900-luvun protestinäytelmät.
Kautta historian draamalla ja esityksillä on ollut keskeinen rooli uskonnollisessa palvonnassa, sosiaalisessa ilmaisussa, kulttuurin säilyttämisessä, koulutuksessa, viihteessä ja yhteiskunnallisessa kommentissa. Ne ovat edelleen elinvoimainen osa ihmiskulttuuria, mikä helpottaa ilmaisua, edistää yhteyksiä ja muokkaa yhteiskuntia kaikkialla maailmassa.