Ironia syntyy siitä tosiasiasta, että juuri hänen alunperin johtaneesta kunnianhimosta ja häikäilemättömyydestä tulee lopulta hänen tuhonsa. Syyllisyys Duncanin murhasta ja muiden syyllistymisestä rikokseen alkaa syömään hänen omaatuntoaan. Häntä ahdistavat visiot ja hän alkaa kokea unissakävelyjaksoja. Hänen kuuluisa unissakävelykohtaus V-näytöksessä, jossa hän yrittää pestä pois kuvitteellisen veren käsistään, on voimakas symboli hänen sisäisestä kidutuksestaan ja hänen mielentilansa purkamisesta.
Ironiaa lisää kontrasti hänen aikaisemman itseluottamuksensa ja mahdollisen hulluuden vajoamisen välillä. Hänen henkinen romahduksensa paljastaa hänen voimansa haurauden, kun hänestä tulee pelkkä varjo entiselle itsestään. Tämä muutos päättäväisestä ja kunnianhimoisesta naisesta syyllisyyden ja psykologisesti rikkinäiseksi yksilöksi toimii koskettavana muistutuksena hallitsemattoman kunnianhimon seurauksista ja syyllisyyden tuhoavasta voimasta.
Lisäksi ironia ulottuu siihen tosiasiaan, että Lady Macbeth joutuu oman juonittelunsa uhriksi. Hänen halunsa vapautua syyllisyydestä saa hänet etsimään lohtua unissakävelystä, mutta juuri näiden jaksojen aikana hän paljastaa syyllisyytensä ja syyttää itseään ja miestään. Juuri teot, joita hän tekee paetakseen henkistä ahdistustaan, piinaavat häntä entisestään ja sinetöivät hänen kohtalonsa.
Kaiken kaikkiaan ironia Lady Macbethin henkisessä tilassa piilee kontrastissa hänen alkuperäisen voimansa ja päättäväisyytensä ja hänen mahdollisen muuttumisensa välillä syyllisyyden vaivaamaan ja särkyneeksi yksilöksi. Hänestä tulee varoittava tarina kunnianhimon vaaroista ja omantunnon huomioimatta jättämisen tuhoisista seurauksista.