Kuoroteatteri yhdistää näyttelemisen, laulun ja tanssin teatteriesitykseksi. Se muistuttaa oopperaa, mutta solistien sijaan pääosat laulaa kuoro. Kuoroa säestää usein pieni instrumentaaliyhtye.
Kuoroteatterilla on pitkä historia, ja varhaiset esimerkit juontavat juurensa antiikin Kreikkaan. Keskiajalla kuoroteatteri oli suosittu mysteerinäytelmien ja moraalinäytelmien muodossa. Näitä näytelmiä esittivät usein uskonnolliset ryhmät, ja ne kertoivat tarinoita Raamatusta tai muista uskonnollisista aiheista.
Renessanssin aikana kuoroteatterista tuli maallisempaa. Säveltäjät alkoivat kirjoittaa kuorokappaleita, jotka eivät perustuneet uskonnollisiin teksteihin. Näitä teoksia esitettiin usein teattereissa, ja ne saattoivat olla luonteeltaan komediallisia tai traagisia.
Kuoroteatteri oli edelleen suosittu barokin ja klassismin aikana. Näiltä aikakausilta merkittäviä esimerkkejä kuoroteatterista ovat Händelin _Messias_ ja Mozartin _Taikahuilu_.
Romantiikan aikana kuoroteatterin suosio alkoi laskea. Tämä johtui osittain oopperan noususta, joka tarjosi enemmän mahdollisuuksia soololaulajille. Kuoroteatterin tuotantoa kuitenkin jatkettiin, ja joitakin merkittäviä esimerkkejä tältä ajalta ovat Beethovenin _yhdeksäs sinfonia_ ja Verdin _Requiem_.
1900-luvulla kuoroteatteri koki elpymisen. Säveltäjät alkoivat kirjoittaa kuorokappaleita, jotka olivat luonteeltaan kokeellisempia. Nämä kappaleet sisälsivät usein elementtejä jazzista, rockista ja kansanmusiikista. Joitakin merkittäviä esimerkkejä tämän ajanjakson kuoroteatterista ovat Bernsteinin _Messu_, Orffin _Carmina Burana_ ja Brittenin _War Requiem_.
Nykyään kuoroteatteria esitetään edelleen ympäri maailmaa. Se on monipuolinen genre, jota voidaan mukauttaa useisiin eri olosuhteisiin. Kuoroteatteria voidaan esittää teattereissa, konserttisaleissa, kirkoissa ja jopa ulkona. Se on genre, joka vetoaa monenlaisiin yleisöihin, ja se voi tarjota voimakkaan ja liikuttavan kokemuksen.