Koko näytelmän ajan Hamletia painavat ajatukset kuolevaisuudesta ja ihmiselämän ohikiitävästä luonteesta. Hän pohtii itsemurhaa keinona paeta kokemaansa kipua ja kärsimystä, mutta hän epäröi, koska hän pelkää sitä, mitä voi tapahtua kuoleman jälkeen. Aaveen kuvaus kuolemanjälkeisestä elämästä "löytämättömän maan" paikkana vain lisää Hamletin ahdistusta, sillä hän ei voi olla varma, sisältääkö se pelastuksen vai ikuisen rangaistuksen.
Hamletin pakkomielle kuolemaan saa hänet pohtimaan olemassaolon luonnetta ja elämän tarkoitusta. Hän käy filosofisia keskusteluja muiden hahmojen, kuten ystävänsä Horation, kanssa sielusta, kuolemanjälkeisestä elämästä ja toimiemme seurauksista. Hamletin pohdiskelu näistä syvällisistä kysymyksistä heijastaa hänen syvään juurtunutta eksistentiaalista kriisiä, jota aaveen läsnäolo entisestään voimistaa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Hamletin haamu toimii Hamletin eksistentiaalisen pohdiskelun katalysaattorina, mikä saa hänet viipymään sairaalloisesti tuonpuoleisessa. Aaveen paljastukset ja Hamletin myöhempi elämän ja kuoleman tutkimus muodostavat näytelmän keskeisen teeman ja lisäävät Hamletin hahmoon ja kokonaiskerrokseen syvyyttä ja monimutkaisuutta.