Hamlet tuntee syvän henkilökohtaisen yhteyden elämänsä tapahtumiin, mukaan lukien isänsä kuolemaan ja äitinsä hätäiseen uudelleennaimisiin setänsä Claudiuksen kanssa. Hän kamppailee tunteidensa monimutkaisuuden kanssa ja hänen on vaikea ilmaista tunteitaan ulospäin.
Sen sijaan Hamlet näkee näyttelijän ihmisenä, joka voi helposti omaksua erilaisia rooleja ja tunteita, siirtyä vaivattomasti surusta iloon ja ilmaista niitä suurella intohimolla. Hän uskoo, että näyttelijä voi päästä käsiksi näihin tunteisiin, koska ne eivät ole hänelle aitoja, vaan ovat osa hänen taitoaan ja suorituskykyään.
Näytelmän edetessä Hamletin näkemys näyttelemisestä ja omasta elämästään alkaa kuitenkin muuttua. Hän ymmärtää teatterin ja esityksen voiman keinona ilmaista totuutta ja välittää tunteita. Hän tunnetusti neuvoo "The Murder of Gonzagon" esittäviä näyttelijöitä "puhumaan puheen kompastuvasti kielellä", tunnustaen sekä aitouden että näyttelijätaidon tärkeyden.
Viime kädessä Hamletin matka sisältää todellisuuden, esityksen ja tunteiden ilmaisun välisen vuorovaikutuksen tutkimisen, mikä johtaa syvempään ymmärrykseen itsestään ja ympäröivästä maailmasta.