Runo käyttää kuvailevaa kieltä luodakseen elävän kuvan täydessä kukassa olevasta ruususta. Kirjoittaja vertaa ruusua "punaiseen melodiaan" ja kuvailee sen terälehtiä "kaareviksi kuin musiikin sävelet". Tämä vertailu vahvistaa rinnakkaisuuden ruusun kauneuden ja musiikin kauneuden välillä.
Runoilija kuitenkin korostaa sekä ruusun että musiikin ohikiitävää luonnetta. Ruusu "elää vain tunnin" ja musiikin "harmonia on mennyt." Nämä linjat vangitsevat kauneuden ohimenevän laadun ja muistuttavat meitä siitä, että kaikki asiat, sekä luonnossa että taiteessa, ovat alttiina rappeutumiseen.
Puhuja tutkii myös elämän syklistä luonnetta. Ruusun kukinta ja rappeutuminen heijastavat vuodenaikoja, ja musiikin nousu ja lasku kaikuvat aaltojen rytmiä. Tämä viittaa siihen, että kauneus ei ole kadonnut ikuisesti, vaan se syntyy jatkuvasti uudelleen.
Lopuksi Adair pohtii taiteen muuntavaa voimaa. Musiikilla, kuten ruusulla, on kyky kuljettaa kuulija toiseen maailmaan ja herättää voimakkaita tunteita. Puhuja muistaa tunteneensa musiikin "pyyhkäisemän pois" ja tulleensa "uudeksi". Tämä muuntava voima antaa taiteelle sen pysyvän merkityksen ja erottaa sen muista lyhytaikaisista kokemuksista.
"Musiikkihetkessä" Virginia Hamilton Adair tutkii nostalgian teemoja, elämän syklisyyttä ja taiteen muuntavaa voimaa vertaamalla kesäruusua musiikilliseen elämykseen. Runon elävä kuvasto ja ajatuksia herättävät oivallukset luovat ikimuistoisen mietiskelyn taiteen ohikiitävästä kauneudesta ja pysyvästä vaikutuksesta.