Muinaisessa kreikkalaisessa ja roomalaisessa teatterissa termi viittasi alun perin näyttämöissä käytettyyn kirjaimelliseen välineeseen, jolla näyttelijät laskettiin lavalle, usein edustaen jumalallista tai muuta yliluonnollista hahmoa, joka puuttui näytelmän tapahtumiin. Tätä teatteritekniikkaa käytettiin monimutkaisten juonien ja konfliktien ratkaisemiseen tavalla, joka vaikutti ihmeelliseltä tai ihmisen hallinnan ulkopuolella.
Nykyaikaisessa tarinankerronnassa ja kirjallisessa analyysissä termiä "deus ex machina" käytetään laajemmin kuvaamaan mitä tahansa äkillistä ja odottamatonta ratkaisua monimutkaiseen tilanteeseen tai ongelmaan ilman riittävää loogista tai kerrontaa. Sitä pidetään heikkona tai epätyydyttävänä juonivälineenä, koska se ohittaa tarinan luonnollisen kehityksen ja etenemisen ja voi häiritä lukijan uppoamisen ja uskottavuuden tunnetta.
Kriitikot pitävät usein deus ex machina -päätöslauselmia halvana tai laiskana tarinankerronnana, varsinkin kun esitellyllä elementillä tai hahmolla ei ole asianmukaista esikuvaa tai integraatiota juoneeseen. Taitavasti ja maltillisesti käytettynä deus ex machina -hetket voivat kuitenkin yllättää lukijat ja luoda dramaattisia vaikutuksia, etenkin fantasia- tai komedialajeissa, joissa odottamattomat voidaan hyväksyä helpommin.