Aristoteleen traaginen sankari on tyypillisesti monimutkainen ja moraalisesti moniselitteinen hahmo, joka omien puutteidensa ja olosuhteidensa yhdistelmän vuoksi kokee romahduksen ja kohtaa lopulta valitettavan kohtalon.
Prufrock ei sen sijaan kohtaa merkittävää onnenkäännettä tai kohtaa välitöntä tuhoa runon sisällä. Sen sijaan hänet kuvataan sisäänpäin katsovana ja itsetietoisena yksilönä, joka kamppailee sisäisten pelkojen, epäilyjen ja ahdistusten kanssa, jotka estävät häntä osallistumasta täysin elämään ja ilmaisemasta toiveitaan.
Vaikka Prufrockin itsetutkiskelu paljastaa hänen tunnesyvyytensä ja sisäisen konfliktinsa, hänen matkansa ei seuraa traagisen sankarin klassista liikerataa. Sen sijaan runo tutkii hänen toimimattomuuttaan, kyvyttömyyttään ottaa päättäväisiä askelia ja voittaa estojaan, mikä jättää hänet ikuiseen pysähtyneisyyteen.
On kuitenkin syytä huomata, että runo ei tarjoa suoraviivaista ja lopullista tulkintaa, ja jotkut lukijat saattavat löytää elementtejä, jotka resonoivat tragedian käsitteen kanssa. Esimerkiksi Prufrockin intensiivinen kiinnostus sosiaalisiin normeihin ja yhteiskunnallisiin odotuksiin voidaan nähdä eräänlaisena itsensä määräämänä vankeuden muotona, joka lopulta estää häntä saavuttamasta henkilökohtaista täyttymystä ja onnellisuutta.
Vaikka J. Alfred Prufrockilla saattaakin olla tiettyjä traagisiin sankareihin yleisesti liittyviä piirteitä, kuten itsetutkiskelu, sisäiset konfliktit ja kyvyttömyys toimia päättäväisesti, hän ei täysin ilmennä perinteistä traagisen sankarin käsitettä aristoteelisessa mielessä.