Aseman upea julkisivu on osoitus menneen aikakauden arkkitehtonisesta loistosta. Sen kohoavat seinät kaikuvat miljoonien matkailijoiden jalanjälkiä, jotka ovat etsineet lohtua ja seikkailua sen syleilystä. Keskustelujen humina sulautuu harmonisesti matkatavaroiden pyörien rytmiin kolinaan kiillotetuilla lattioilla.
Monipuoliset hahmot täyttävät aseman suuren väylän – jokaisella on oma ainutlaatuinen tarinansa. Perheet jättävät itkuiset jäähyväiset, lupauksensa ja syleilynsä kutoen monimutkaisia rakkauden kuvakudoksia. Liikematkailijat kulkevat itsevarmasti salkkujensa kanssa, heidän mielensä uppoutuneena yritysmaailman monimutkaisuuteen. Unelmoijat, joilla on reput ja kuluneet päiväkirjat, kirjoittavat runollisia pohdiskeluja, jotka ovat saaneet vaikutteita aseman satunnaisista kohtaamisista.
Tämän elämän kuvakudoksen keskellä rautatieasema itsessään näyttää olevan sielun täynnä. Sen seinät kuiskaavat tehtyjen matkojen ja toteutuneiden unelmien salaisuuksia, kun taas sen penkit kantavat lukemattomien tarinoiden painoa ilosta, surusta ja toivosta. Tuoreen kahvin tuoksu leijuu ilmassa sekoittuen odotuksen ja vaeltamisen huumaaviin tuoksuihin.
Kun aseman keskustornissa oleva kello lyö kelloa, junan vihellyskuoro lävistää melun, mikä signaloi lähtöjä ja saapujia. Laiturit kuhisevat matkustajia, jotka ryntäsivät junaansa, ja heidän askeleensa kaikuvat rytmistä tanssia. Konduktöörit heiluttavat vihreitä lippujaan ja moottorit päästävät majesteettisia palkeita ilmoittaen uusien lukujen alkamisesta niiden elämässä, jotka uskaltavat lähteä tuntemattomille poluille.
Tässä rautatieaseman ohimenevässä maailmassa aika näyttää hämärtyvän ja venyvän ikuisuuteen. Täällä elämät törmäävät ja kietoutuvat yhteen, missä tarinat yhtyvät ja eroavat ja missä unelmat lentävät. Rautatieasema on symbolina levottomasta ihmishengestä, joka etsii ikuisesti uusia horisontteja ja lyö rajoja ajan ja tilan rajoituksista tinkimättä.