Browningin runo pohtii tapahtumaa, joka tapahtui Napoleon Bonaparten sotamatkan aikana Egyptiin vuonna 1798. Ranskan armeija Napoleonin komennossa murhasi joukon ranskalaisen leirin puolustuskyvyttömiä asukkaita, mukaan lukien egyptiläisiä naisia ja lapsia, piittaamattoman väkivallan hetkellä. Runo käsittelee tähän julmuuteen osallistuneiden sotilaiden psykologista tilaa ja heidän tekojensa moraalisia vaikutuksia.
Sotilaiden alkuperäinen ilon ja kunnian tunne muuttuu ahdistavaksi syyllisyydeksi, kun he ymmärtävät tekemiensä kauhun. Heitä kuvataan "villiksi ilosta" ja "hukua ilosta" verilöylyn aikana, mutta päivän edetessä he kamppailevat tekojensa painon kanssa ja tulevat "hiljaisiksi ja masentuneiksi". Runo päättyy katuvaan pohdiskeluun sotilaiden kaatunutta johtajaa, "päällikköä", jota kuvataan harhaanjohtavan vallan ja inhimillisen myötätunnon menettämisen symbolina.
Browningin viesti on, että sodat ja konfliktit voivat johtaa hirvittäviin seurauksiin ja että valtaa käyttävien on saatava vastuuseen teoistaan. Hän ehdottaa, että sotilaalliset voitot ja valloitukset eivät saa tulla moraalisten arvojen ja ihmiselämän pyhyyden kustannuksella. Tapaus on synkkä muistutus ihmisluonnon pimeästä puolesta, hillittömän kunnianhimoisuuden vaaroista sekä kiireellisestä itsehillinnän ja eettisen tietoisuuden tarpeesta.