- Onomatopoeia: Sanojen käyttö, jotka jäljittelevät niiden kuvaamia ääniä, kuten "suhina" tai "suhise".
- Aliteraatio: Konsonanttiäänien toisto sanojen alussa, kuten "Peter Piper poimi nokkasen marinoitua paprikaa".
- Assonanssi: Vokaalien toisto lähietäisyydeltä, kuten "Kissa istui matolla".
- Konsonanssi: Konsonanttiäänien toisto sanojen lopussa, kuten "yö" ja "valo".
- Rytmi: Aksentoituneiden ja aksenttittomien tavujen kuvio runosarjassa.
- Mittari: Runon painotettujen ja painottamattomien tavujen säännöllinen kuvio.
- Sävelkorkeus: Äänen korkeus tai matala.
- Sävy: Äänen laatu, joka erottaa sen muista saman äänenkorkeuden ja -voimakkuuden äänistä.
Akustiset runoilijat voivat käyttää runoissaan myös ei-kielellisiä ääniä, kuten soittimia tai jokapäiväisiä ääniä.
Akustisen runouden tavoitteena on luoda kuulijalle aistillinen kokemus, joka on sekä miellyttävä että ajatuksia herättävä. Akustisista runoista voivat nauttia kaikenikäiset ja -taustaiset ihmiset riippumatta siitä, kuinka he ymmärtävät perinteisiä runomuotoja.
Tässä muutamia esimerkkejä akustisista runoista:
- Edgar Allan Poen "The Raven".
- Lewis Carrollin "Jabberwocky".
- "The Waste Land", kirjoittanut T.S. Eliot
- "Howl", kirjoittanut Allen Ginsberg
- Aram Saroyanin "Concrete Poems".
- John Cagen "Sound Poems".
- Laurie Andersonin "Audio Art".
Akustinen runous on elintärkeä ja kehittyvä taiteen muoto, joka jatkaa runouden rajoja.