Ruusu loistossaan syleili.
Terälehdillä pehmeät, lempeä sävy,
Tuoksu, joka voi imeyttää mielen.
Sen varressa niin hoikka, hauras,
Kauneus, joka ei voi koskaan pettää.
Kukkien keskellä se seisoi niin kirkkaana,
Puhtaan, säteilevän valon majakka.
Joka aamu, kun aurinko nousi,
Ruusu tervehtii sitä silmillään.
Paljastamassa kauneutta sen jäljiltä,
Kuin kaste sen terälehdillä murtuu.
Taivaansinisen, rajattoman taivaan alla,
Ruusu kukkii, ilosta niin korkealla.
Mutta aika on nopea ja päivät lentää,
Ja kaiken elävän täytyy varmasti kuolla.
Vaikka ruusu oli kaunis, se ei voinut paeta,
Iän kosketus ja julma onnettomuus.
Sen terälehdet, jotka olivat kerran niin eloisia, reheviä,
Tuli pergamentti, hauras, vaimennettu.
Silti armo säilyi sen mentäessä,
Saavutetun kauneuden jäänne.
Sillä vaikka ruusu lakkaa olemasta,
Sen muisto elää minussa ja sinussa.
Jakeissa, jotka on kaiverrettu rakkaudella ja huolella,
Sen olemus viipyy, aina siellä.
Runo, kunnianosoitus ruusulle,
Todistus siitä, kuinka se kasvaa.
Orastavasta kukinnasta viimeiseen lepoon,
Näillä sanoilla sen tarina on siunattu.