* Kunnollinen kieli: Runoissa käytetään useammin kuvaannollista kieltä, kuten vertauksia, metaforia, personifikaatiota ja symboliikkaa, jotka ovat vähemmän erityisiä kuin kirjaimellinen kieli. Tämä voi tarkoituksella herättää syvempiä, hienovaraisempia ja yksilöllisempiä ideoita kuin suora, kirjaimellinen kuvaus. Runouden kuvakäyttö myös usein kutsuu ja vaatii useita tulkintoja.
* Konnotaatio: Sanat ja lauseet voivat sisältää piilotettuja ja implisiittisiä kerroksia ehdotettuja merkityksiä, eivät vain kirjaimellista sanakirjamerkitystä. Tämä voi avata oven useille mahdollisille tulkinnoille. Sanat voivat jopa saada ainutlaatuisia merkityssävyjä tietyn runon yhteydessä, jota runoilija voi tarkoituksella manipuloida saadakseen halutun vaikutelman.
* Monimutkaisuus: Monet runot ovat kompaktimpia kuin muut genret, ja runoilijat käyttävät tarkoituksella sanavalintaa, syntaksia ja rytmiä monimutkaisten yhteyksien ja suhteiden rakentamiseen. Tämä voi usein johtaa keskittyneen merkityksen tiheyteen, johon lukijan on aktiivisesti osallistuttava ymmärtääkseen täysin.
* Vihaus: Runoissa viitataan usein muihin kulttuuriteoksiin, kuten myytteihin, historiaan, tarinoihin, taiteeseen ja muuhun runouteen, jotka voivat vaatia tietoa, jotta ne purkavat ja ymmärtävät täydellisiä merkityksiä.
* Emotionaalinen vastaus: Runous voi usein pyrkiä herättämään lukijassa tietyn tunteen tai emotionaalisen reaktion, mikä voi hämärtää selkeyden ja kirjaimellisen tulkinnan. Emotionaaliset reaktiot voivat olla monimutkaisia ja vaikeasti muotoiltavia, jolloin tarkka tulkinta on vaikeaselkoinen.
Näiden tekijöiden lisäksi runoutta kirjoitetaan usein epälineaarisesti tai fragmentaarisesti, mikä voi lisätä sen monitulkintaisuutta. Ei ole yhtä "oikeaa" tapaa tulkita runoa, ja eri lukijat voivat löytää eri merkityksiä samasta teoksesta. Tämä on osa sitä, mikä tekee runosta niin mielenkiintoista ja palkitsevaa lukea.