Miten aika personoituu runossa marmorilla eikä kullattu

Aika personoituu runossa "marmori eikä kullattu" julmaksi ja tuhoavaksi voimaksi. Runo alkaa kuvailemalla kaunista ja ylellistä huonetta, jossa on marmorilattiat ja kullatut seinät. Puhuja kuitenkin huomauttaa nopeasti, että nämäkään kauniit asiat eivät kestä ikuisesti. Aika tuhoaa ne lopulta, aivan kuten se tuhoaa kaiken muun.

Puhuja jatkaa sitten kuvaamaan ajan vaikutuksia ihmisen elämään. Hän sanoo, että aika tekee meistä vanhoja ja heikkoja, ja että se lopulta tappaa meidät. Hän sanoo myös, että aika vie pois rakkaamme ja omaisuutemme.

Runo päättyy puhujan pyytämiseen Jumalalta armoa. Hän rukoilee Jumalaa pelastamaan hänet ajan tuhoisalta vallalta.

Ajan personifikaatio tässä runossa välittää tehokkaasti viestin, että aika on voimakas ja tuhoava voima. Runon elävä kuvasto auttaa luomaan kiireen ja pelon tunteen. Myös puhujan armopyyntö on hyvin liikuttava ja auttaa ajamaan kotiin sen pisteen, että aika on pelottava.