Runo alkaa puhujan kuvaamalla matkaa erämaan halki, matkaa, jolla "epätoivo muuttuu rukoukseksi". Tämä viittaa siihen, että puhuja on hengellisen kriisin tilassa ja että hän odottaa Jumalalta apua, mikä on yleinen inhimillinen kokemus, joka voidaan nähdä "epätoivon" muuttuvana rukoukseksi. Runossa kuvataan aavikkoa "kuivuuden" ja "pölyn" paikaksi. Se on myös kuoleman paikka, jossa "jopa varjot kuolevat", mikä viittaa siihen, että siellä ei ole toivoa tai elämää.
Kuitenkin puhuja huomaa myös, että Jumala on läsnä erämaassa. Hän kuvailee Jumalaa "ääneksi hiljaisuudessa" ja "läsnäoloksi tyhjiössä". Tämä viittaa siihen, että Jumala voi löytyä kaikkein autioimmista ja toivottomista paikoista ja että Hän voi tarjota lohtua ja voimaa niille, jotka kamppailevat.
Runon lopussa puhuja vahvistaa uskonsa Jumalaan. Hän sanoo:"Minä uskon erämaiden Jumalaan" ja "hänen pelastavaan voimaan". Tämä viittaa siihen, että puhuja on löytänyt toivoa epätoivonsa keskellä ja että hän luottaa siihen, että Jumala johdattaa hänet kohtaamiensa vaikeuksien läpi.
Kaiken kaikkiaan runo "Aavikot Jumala" on voimakas tutkimus Jumalan luonteesta ja ihmisen uskonkokemuksesta. Runo antaa ymmärtää, että Jumala on läsnä vaikeimmissa ja toivottomissakin paikoissa ja että Hän voi olla lohdutuksen ja voiman lähde niille, jotka kamppailevat.