Puun kaatuessa puhuja pohtii puun pitkäaikaisen kestävyyden ja ihmissivilisaation tilapäisen läsnäolon välistä kontrastia. Puu on nähnyt lukemattomia muutoksia ja vuodenaikoja, kun taas ihmisten asuntoja ja muita ihmisen rakentamia rakenteita tulee ja menee. Tämä ajatus korostaa ihmisten ponnistelujen ohikiitävää ja pysyvää luonnetta verrattuna luonnon kestävään voimaan ja kestävyyteen.
Runo käsittelee myös katoavuuden ja kuolevaisuuden käsitettä. Kun puhuja pohtii kaatunutta puuta, he ymmärtävät, että puun elinkaari on päättynyt, aivan kuten ihmiselämä on alttiina väistämättömälle ajan kulumiselle ja mahdolliselle lahoamiselle. Tämä pohdiskelu johtaa nöyryyden tunteeseen ja asioiden luonnollisen järjestyksen hyväksymiseen, jossa kasvu, rappeutuminen ja uusiutuminen ovat osa jatkuvaa kiertokulkua.
Viime kädessä "Puun heittäminen" välittää syvällisen viestin luonnon ja ihmisen olemassaolon keskinäisestä yhteydestä ja korostaa samalla ihmisen ponnistelujen merkityksettömyyttä luonnon loiston ja pitkäikäisyyden edessä. Runo kutsuu lukijoita pohtimaan omaa paikkaansa laajemmassa kokonaisuudessa ja arvostamaan luonnon kestävää voimaa.