Hämärässä haalistuva aita seisoo korkealla,
Ajan armoton trooli;
Sen seinät ympäröivät maailmaa harvoille näkyvissä,
Missä pöly ja hiljaisuus peittävät kuolevan valon.
Muinainen takomo ja alasin pitävät paikkansa,
Missä tuliset sydämet kerran takoivat sulan armon;
Palkeet ovat kuolleet, niiden vaivalloinen hengitys,
Kummitus kaiku näissä kuoleman maailmoissa.
Ruosteisissa kulmissa, menneisyyden jäänteitä,
Odota vihdoin unohdettuja unia;
Halkeileva ja hauras aura, viikate kulunut terä,
Muistuta satoja, joista ei ole tehty yhtään.
Ryhtyneiden ikkunoiden läpi kuunvalo virtaa,
Hyväilytyökalut, jotka kuiskasivat kerran surusta;
Lentokone, taltta ja saha paljastettuna,
Käsien jäljet, jotka muovasivat maailman niin oikeudenmukaisen.
Täällä tarinat viipyvät hiljaisella anomalla,
Nöyriä käsitöitä ja unelmia kaipaa nähdä;
Miehen kuiskauksia, jonka vaivaa ja hikeä,
Hengitti elämää synnyttämänsä puuhun.
Hiljaisessa kunnioituksessa astelen näitä onttoja lattioita,
Unohdettujen rantojen kaikujen valtaama;
Ja vaikka aitta voi murentua ja rapistua,
Sen henki viipyy, ei koskaan katoa.
Voi haalistuva aita, salaisuutesi vielä kertomatta,
Hauraan ja vanhan ajan tunnus;
Pyhitetyssä tilassasi löydän jumalallisen armon,
Silta maailmoihin, joissa käsityö ja unelmat kohtaavat.