Secco-resitatiivi koostuu tyypillisesti yhdestä äänilinjasta, jota seuraa continuo, joka koostuu kosketinsoittimesta (kuten cembalosta tai urkusta) ja bassosoittimesta (kuten sello tai fagotti). Kosketinsoitin tarjoaa harmonisen perustan, kun taas bassosoitin vahvistaa melodista linjaa.
Secco-resitatiivia käytetään välittämään dialogia, kerrontaa tai esitystä oopperassa tai oratoriossa. Se mahdollistaa tekstin nopeamman toimituksen kuin säestetty resitatiivi ja auttaa siten edistämään juonia tai tarjoamaan tarvittavaa tietoa. Yksinkertaisuudensa ansiosta secco recitatiivi mahdollistaa myös suuremman joustavuuden laulajan tekstin tulkinnassa ja välittämisessä.
Secco-resitatiivin käyttö oli erityisen näkyvää myöhäisbarokin aikana italialaisten säveltäjien, kuten Alessandro Scarlattin, Giovanni Battista Pergolesin ja George Frideric Händelin teoksissa. Nykyään secco-resitatiivia käytetään edelleen erilaisissa ooppera- ja kuoromusiikin muodoissa, usein yhdistettynä muihin resitatiivisiin tyyleihin.