Säveltäjät ovat käyttäneet kromatismia vuosisatojen ajan lisätäkseen monipuolisuutta ja mielenkiintoa musiikkiinsa. Renessanssin aikana säveltäjät alkoivat käyttää kromatismia useammin luodakseen jännityksen ja vapautumisen tunteen. Tämä suuntaus jatkui barokin ajalle, jolloin kromatismia käytettiin ilmeikkäiden melodioiden ja harmonioiden luomiseen.
Romantiikan aikana säveltäjät veivät kromatiikan uusiin korkeuksiin. He käyttivät kromaattisia nuotteja luodakseen tunnevoimakkuuden ja draaman tunteen. Kromaattisuudella luotiin myös uusia ja epätavallisia ääniä, mikä auttoi laajentamaan musiikin ilmaisumahdollisuuksia.
Joitakin tunnetuimpia esimerkkejä romanttisen aikakauden musiikin kromatismista ovat:
* Beethovenin 9. sinfonian avaus, joka käyttää kromaattisia säveliä luomaan odotuksen ja jännityksen tunteen.
* Wagnerin Tristan und Isolden rakkausduetto, joka käyttää kromaattista harmoniaa luomaan intohimon ja kaipauksen tunteen.
* Mahlerin 2. sinfonian finaali, joka käyttää kromaattisia nuotteja luomaan ylivoimaisen tunteen.
Kromaattisuus oli tärkeä osa romantiikan ajan musiikillista sanastoa. Se antoi säveltäjille mahdollisuuden luoda musiikkia, joka oli ilmaisuvoimaisempaa, tunteellisempaa ja dramaattisempaa kuin koskaan ennen.