1. Epäselvyys ja epävarmuus: Sophokles luo mestarillisesti epäselvyyden ja epävarmuuden ilmapiirin läpi näytelmän. Totuus Oidipuksen alkuperästä ja menneisyydestä paljastuu vähitellen, mikä saa yleisön arvailemaan ja ihmettelemään lopputulosta. Tämä epävarmuus lisää jännitystä ja saa yleisön odottamaan innokkaasti juonen ratkaisua.
2. Dramaattista ironiaa: Sophokles käyttää dramaattista ironiaa tehokkaasti, jolloin yleisö tietää tiettyjä tärkeitä tietoja, joista hahmot eivät itse ole tietoisia. Kun yleisö oppii lisää Oidipuksen menneisyydestä ja hänen teoistaan, jännitys kasvaa, kun he odottavat hetkeä, jolloin Oidipus löytää totuuden ja kohtaa tekojensa seuraukset.
3. Huippuhetkiä: Näytelmä rakentuu kohti useita huippuhetkiä, jotka lisäävät jännitystä. Oidipuksen ja Teiresiaksen vastakkainasettelu, totuuden paljastaminen Jocastan tunnustuksen kautta ja viimeinen kohtaus, jossa Oidipus sokaisee itsensä, ovat kaikki voimakkaita ja jännittäviä hetkiä, jotka pitävät yleisön istuimiensa reunalla.
4. Hahmon monimutkaisuus: Näytelmän hahmot ovat monimutkaisia ja moniulotteisia, erityisesti Oidipus itse. Hänen traaginen virheensä, totuuden etsintä ja mahdollinen kaatuminen saavat yleisön tuntemaan empatiaa häntä kohtaan ja samalla kauhistumaan hänen teoistaan. Tämä emotionaalinen monimutkaisuus lisää jännitystä syvyyttä, kun yleisö on repinyt oikeudenmukaisuuden halunsa ja säälinsä Oidipusta kohtaan.
5. Tahdistus ja rakenne: Sophokles vauhdittaa näytelmää varovasti rakentaen jännitystä vähitellen ja vapauttaen sen sitten dramaattisten hetkien kautta. Näytelmän rakenne käänteineen lisää myös yleistä jännitystä jättäen katsojan epävarmaksi siitä, miten tarina lopulta ratkeaa.
Kaiken kaikkiaan Sophokleen taitava tarinankerronta, dramaattisen ironian käyttö, monimutkaiset hahmot ja hyvin jäsennelty juoni antavat hänelle mahdollisuuden ylläpitää jännitystä tehokkaasti koko näytelmän ajan, mikä jättää yleisön vangiksi loppuun asti.