Olin Amelia, Korpinkynsi, jolla oli taipumus kirjoihin ja mieli, joka vaelsi usein tähtien keskellä. Eräänä syysiltana, kun aurinko loisti lämpimästi Tylypahkan tontille, elämäni sai odottamattoman käänteen. Törmäsin piilotettuun puutarhaan, joka oli piilossa uteliailta katseilta, jossa puut kuiskasivat salaisuuksia ja ruusut kukkivat kirkkaissa väreissä.
Siellä, luonnon kauneuden keskellä, tapasin hänet – Sebastianin, luihulaisen, jolla oli ilkikurinen virne ja älykkyyttä tanssivat silmät. Hänen läsnäolonsa oli kuin lempeä tuuli, joka rypisti elämäni sivuja. Puhuimme tuntikausia, naurumme sekoittui kahisevien lehtien ja sirkkalaulujen kanssa.
Kun päivät muuttuivat viikoiksi, Sebastian ja minä huomasimme olevansa erottamattomia. Vietimme aamut järven rannalla linnan kimaltelevien heijastusten ihastuneena ja illat kirjastossa syventyen kirjoihin, jotka opettavat meille rakkautta ja seikkailua. Yhteinen rakkautemme tietoa ja tutkimusta kohtaan loi yhteyden, joka ylitti talojemme rajojen.
Tylypahkan meille asettamien haasteiden läpi Sebastian seisoi vankana kivinä. Kun pimeät voimat uhkasivat koulun turvallisuutta, kohtasimme heidät yhdessä, sauvamme yhdistyivät varjoja vastaan, jotka yrittivät kuluttaa maailmaamme. Hänen rohkeutensa rohkaisi minua, ja hänen horjumaton uskonsa minuun inspiroi minua saavuttamaan korkeuksia, joita en koskaan uskonut mahdolliseksi.
Kun vuodet Tylypahkassa olivat loppumassa, rakkautemme vahvistui. Tanssimme Yule Ballissa kädet kietoin, ikään kuin sydämemme olisivat melodiat, jotka kutovat läpi suuren salin. Ja tähtitaivaan alla, linnan tornit hiljaisina todistajinamme, Sebastian kuiskasi sanan, joka kaikui maagisesti:"Käveletkö ikuisesti rinnallani sydämeni kumppanina?"
Kyyneleet silmissäni sanoin sydämellisen "kyllä", joka sinetöi kohtalomme. Ja niin Ameliasta ja Sebastianista, kerran vieraista, jotka löysivät toisensa Tylypahkan lumoutuneista piilopaikoista, tuli sukulaishenkiä, joiden oli määrä kulkea elämän matka käsi kädessä.