1. Traaginen ironia:Yleisö on tietoinen tietyistä ratkaisevista tiedoista, joita hahmot eivät itse ole. Tämä kontrasti lisää säälin tunnetta, kun Julia juo juoman uskoen Romeon kuolleeksi. Dramaattisen ironian käyttö luo syvemmän emotionaalisen yhteyden katsojan näkökulmaan.
2. Patos:Shakespeare käyttää emotionaalista kieltä ja mielikuvia leikkiäkseen lukijoiden/katsojien tunteilla. Julian viimeinen monologi ja Romeon intohimoinen valitus hänen kehostaan herättävät voimakkaita surun ja empatian tunteita. Kieli herättää menetyksen ja katumuksen tunteen ja resonoi syvästi yleisön tunteisiin.
3. Yleisön tunnistaminen:Näytelmä rohkaisee katsojia samaistumaan hahmoihin, erityisesti kahteen nuoreen rakastajaan, Romeoon ja Juliaan. Heidän kestävä rakkautensa, horjumaton omistautumisensa ja perimmäinen traaginen kohtalonsa luovat emotionaalisen kiintymyksen, joka saa yleisön myötätuntoisesti heidän kokemuksiinsa ja kärsimyksiinsä.
4. Hahmokehitys:Soliloquin ja dialogin avulla yleisö saa käsityksen Julian sisäisistä ajatuksista, peloista ja unelmista. He todistavat hänen muuttumistaan naiivista, nuorekkaasta tytöstä syvästi intohimoiseksi, kypsäksi naiseksi, joka ymmärtää valintojensa seuraukset. Tämä hahmojen kehitys edistää empatiaa ja myötätuntoa Julietin tunnematkaa kohtaan.
5. Universaalit ihmisen tunteet:Shakespeare koskettaa universaaleja ihmisen tunteita, jotka ylittävät ajan ja paikan. Teemat rakkaus, menetys, epätoivo ja taistelu yhteiskunnallisia normeja vastaan resonoivat katsojien/lukijoiden keskuudessa syvällä tasolla, vetäen heidät hahmojen emotionaaliseen myllerrykseen ja herättäen empatiaa.
Kutomalla näitä kirjallisia elementtejä taitavasti Shakespeare luo tarinan, joka herättää syvän empatian tunteen Juliaa ja hänen traagista kohtaloaan kohtaan, jättäen pysyvän vaikutuksen yleisöön ja saamalla heidät pohtimaan omia tunteitaan, haavoittuvuuksiaan ja ihmisen tilaa.