Espanjan siirtomaavallan aikana Filippiineillä esiteltiin eurooppalaisia dramaattisia muotoja, mukaan lukien komedia (espanjalainen draama) ja ooppera. Nämä vaikutteet yhdistettynä paikallisiin perinteisiin synnyttivät uusia draaman genrejä, kuten moro-moro (näytelmä, joka kuvaa kristittyjen ja muslimien välistä taistelua) ja zarzuela Filipina (musiikkiteatterin genre).
Kun Filippiinit itsenäistyivät Espanjasta vuonna 1898, maa koki kulttuurisen ja taiteellisen kehityksen ajanjakson, myös draaman alalla. Tänä aikana nousivat filippiiniläiset näytelmäkirjailijat ja ohjaajat, kuten Aurelio Tolentino, Severino Reyes ja Hermogenes Ilagan, jotka tutkivat teoksissaan sosiaalisia ja poliittisia teemoja.
1900-luvun alussa filippiiniläinen draama menestyi edelleen uusien teatteriryhmien ilmaantuessa ja omaperäisempien teosten tuotannossa. Tänä aikana kehittyi myös elokuva, josta tuli suosittu tarinankerronta ja draama.
Toisen maailmansodan jälkeisellä aikakaudella filippiiniläinen draama kasvoi ja monipuolistui entisestään, kun uusia genrejä ja ilmaisumuotoja syntyi. Näitä ovat kokeellinen teatteri, yhteisöteatteri ja lastenteatteri. Filippiinien kulttuurikeskuksen (CCP) perustaminen vuonna 1969 antoi merkittävän sysäyksen taiteen, mukaan lukien draaman, kehitykselle maassa.
Viime vuosina Filippiinien draama on jatkanut kehittymistä ja sopeutumista uusiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Nykyaikaiset filippiiniläiset näytelmäkirjailijat ja ohjaajat tutkivat monenlaisia teemoja ja kysymyksiä sekä käyttävät erilaisia teatteritekniikoita ja tyylejä. Filippiinien draama tunnustetaan nyt eläväksi ja monipuoliseksi taiteen muodoksi, jolla on rikas historia ja lupaava tulevaisuus.