Tarinan edetessä kertojan pakkomielle tapetista kasvaa, ja hän alkaa nähdä itsensä yhtenä kuvion naisista. Hän tuntee olevansa sukulainen heidän kanssaan, koska he näyttävät edustavan hänen omia tukahdutettuja halujaan ja turhautumistaan. Tarinan lopussa kertoja on menettänyt käsityksensä todellisuudesta ja uskoo, että hänestä on tullut yksi tapetin naisista, joka ryömii nelijalkain ja repi sen irti seiniltä.
Tällä tavalla keltaisesta tapetista tulee symboli kertojan henkisestä ja emotionaalisesta rappeutumisesta, mikä heijastaa hänen vajoamista hullutukseen hänen taisteleessaan aikansa naisille asetettuja yhteiskunnallisia rajoituksia ja rajoituksia vastaan.