"Kapteeni, saamme hätäsignaalin", laivan tekoäly, ruumiiton ääni, joka tunnetaan nimellä ECHO, ilmoitti.
Elara palasi todellisuuteen. "Alkuperä?"
"Tuntematon. Signaalin voimakkuus on heikko, mutta se on ehdottomasti inhimillistä."
Elaran halki valtasi levottomuuden vapina. Ihmiset olivat harvinaisuus galaksin tällä sektorilla, erityisesti Galaktisen Federaation rajojen ulkopuolella. "Suunnittele kurssi", hän käski huolestuneen äänensä.
Matka oli pitkä, signaali välkkyi sisään ja ulos, kun he lähestyivät lähdettä. Lopulta *Ether* nousi tähtienvälisestä pölypilvestä löytääkseen hylätyn avaruusaluksen, jonka rungossa oli kraattereita. Yksittäinen, välkkyvä valo sykki sen sillasta.
Hylättyyn alukseen astuessaan he löysivät yhden eloonjääneen, nuoren naisen nimeltä Anya. Hän makasi lattialla heikkona ja loukkaantuneena, hänen miehistönsä jäänteet hajallaan hänen ympärillään. Hellävaraisesti Elara ja hänen tiiminsä kantoivat hänet *Aetherin* kyytiin.
Anya, kun hän oli tarpeeksi vahva puhumaan, kertoi heille tuskallisen tarinan. He olivat tieteellinen tutkimusmatka, joka kartoitti uutta reittiä tutkimattomaan Andromedan galaksiin. He olivat kohdanneet järjettömän asteroidikentän, joka sykkii tuntemattomalla energialla. Heidän aluksensa oli vaurioitunut, ja suurin osa miehistöstä oli menehtynyt.
Elara kuunteli tarkkaavaisesti, ja kasvava levottomuuden tunne valtasi hänet. Hän oli nähnyt tämänkaltaisen energiamerkin aiemmin, vain kerran, salaisessa raportissa "tyhjyydestä" – mysteeristä poikkeavuudesta galaktisen reuna-alueen alueella. Sillä sanottiin olevan käsittämätön voima, ja sen läsnäolon uskottiin olevan syynä Linnunradan kierrehaaroihin. Mutta sen huhuttiin myös olevan äärimmäisen vaarallinen ja kykenevä vääristämään itse todellisuutta.
"Meidän täytyy palata liittoon", Elara sanoi synkän äänensä kanssa. "Tästä emme selviä yksin."
Mutta kun *Eetteri* kääntyi lähtemään, ECHO antoi hyytävän varoituksen. "Kapteeni, hylätyn aluksen lukemat viittaavat siihen, että tyhjä energia lisääntyy nopeasti. Se vaikuttaa aluksen järjestelmiin."
Paniikki valtasi miehistön. Laiva alkoi vapisemaan ja hälyttimet soivat. Ulkopuolella oleva sumu vääntyi ja vääntyi, ja kerran eloisat värit muuttuivat pahaenteiseksi, pyörteileväksi mustaksi.
Elara tuijotti kauhistuneena, kun tyhjiöenergia levisi ja sen lonkerot ulottuivat niitä kohti. Hän tiesi mitä se tarkoitti. He olivat loukussa. Ne oli tarkoitus kuluttaa.
"Anya", hän sanoi äänensä vapisevana, "meidän täytyy paeta. Nyt."
Anya, hänen silmänsä täynnä pelkoa, kompastui jaloilleen. Hän osoitti pääkonehuonetta. "Meidän on käytettävä aluksen hätäpoistumispalstoja. Se on ainoa mahdollisuutemme."
Epätoivoisen toivon vallassa Elara ja miehistö ryntäsivät koteloihin sydämensä hakkaamassa. He onnistuivat laskemaan vesille juuri kun laiva vapisi viimeisen kerran tyhjyyden pimeyden nielaisemana.
Kun he ryntäsivät avaruuden halki, *eetteri* katosi poikkeavuuden kuluttamana. He olivat ajelehtimassa, yksin maailmankaikkeuden laajuudessa, selviytyneitä kosmisesta kauhusta, joka uhkasi kuluttaa kaiken tiellään. Ja tyhjyyden pimeys, joka oli aikoinaan kuiskaus galaktisen historian aikakirjoissa, oli nyt pelottava todellisuus, sen langat ulottuivat tähtiin ja lupasivat kirjoittaa uudelleen itse maailmankaikkeuden kudoksen.