Brooken runo toimi Shakespearen näytelmän merkittävänä lähteenä. Se tarjosi tärkeimmät juonen elementit, hahmojen nimet ja Romeon ja Julian tarinan yleiskaaren. Brooken version ja Shakespearen myöhemmän sovituksen välillä on kuitenkin huomattavia eroja.
Yksi tärkeimmistä eroista on kerronnan sävy ja tyyli. Brooken runo käyttää didaktisempaa ja moralisoivampaa lähestymistapaa ja pyrkii välittämään varoittavan tarinan liiallisen intohimon vaaroista ja rakkauden tuhoisista seurauksista. Runo korostaa Romeon ja Julian traagista kohtaloa heidän impulsiivisten päätöstensä seurauksena.
Sitä vastoin Shakespearen näytelmää leimaa runollinen kieli, dramaattinen rakenne ja elävä luonnehdinta. Shakespearen sovitus tuo hahmoihin entistä monimutkaisempaa ja tutkii heidän emotionaalista syvyyttään, motiivejaan ja sisäisiä konfliktejaan. Näytelmässä esitellään myös vivahteikkaampia teemoja, jotka liittyvät rakkauteen, kohtaloon, yhteiskuntaan sekä yksilöllisten halujen ja yhteiskunnallisten odotusten vuorovaikutukseen.
Shakespeare ottaa luovia vapauksia mukauttaessaan Brooken runoa, lisäämällä uusia hahmoja, kohtauksia ja dialogia. Hän myös poikkeaa alkuperäisestä lopusta antamalla sekä Romeon että Julian tekemään itsemurhan loppunäytöksessä. Nämä muutokset lisäävät Shakespearen näytelmän tragedian tunnetta ja emotionaalista vaikutusta.
Vaikka Brooken runo tarjosi perustan, Shakespearen nerous muutti tarinan kestäväksi länsimaisen kirjallisuuden klassikoksi. Hänen sovituksensa pidetään Romeo ja Julia -tarinan lopullisena versiona, joka ylittää alkuperäisen vanhan kuvauksen suosion ja vaikutuksen.