Runo on rakentunut sarjaksi lyhyitä, mieleenpainuvia säikeitä, joista jokainen esittää erilaisen näkökulman kyseiseen valokuvaan. Puhuja aloittaa kuvaamalla itse valokuvaa, huomioimalla sen haalistumisen ja tavan, jolla se näyttää vangitsevan hetken, joka on jäätynyt ajassa. Sitten he pohtivat valokuvassa esitettyjä ihmisiä, mukaan lukien nuorta naista, joka on kuvan keskipiste.
Runon edetessä puhujan ajatukset ja tunteet valokuvasta muuttuvat henkilökohtaisemmiksi ja introspektiivisemmiksi. He pitävät ajan kulumista ja tapaa, jolla valokuva toimii muistutuksena omasta kuolevaisuudestaan. He pohtivat myös muistin monimutkaista luonnetta ja tapaa, jolla se voi olla sekä lohdutuksen että kivun lähde.
Runo päättyy siihen, että puhuja ilmaisee kaipauksen ja katumuksen menneisyyttä kohtaan, mutta myös hyväksymisen ja ymmärryksen tunteen. Valokuvasta tulee symboli elämän ohimenevyydestä ja muistin katkeransuloisesta kauneudesta.