Begay pohtii myös elämän kiertokulkua ja kaikkien elävien olentojen keskinäisiä yhteyksiä. Hän vertaa maata ravitsevan kevätsateen ja esi-isiensä vuodattamien ilon kyyneleiden välille, mikä viittaa siihen, että maalla itsessään on syvä emotionaalinen ja henkinen merkitys.
Runoa leimaa luonnon kunnioituksen tunne ja sen herkän tasapainon ymmärtäminen. Begay rohkaisee lukijoita vaalimaan ja suojelemaan aavikon kauneutta ja arvostamaan luonnon yksinkertaisia ihmeitä.